Kadut ei tiedä on Aivovuodon uusi single, jonka hypnoottisen hämärä tunnelma vie syvälle kaupunkiviidakon sydämeen.

 

 

Harva luo musiikillaan niin kirkkaan tunnistettavan ilmapiirin kuin Aivovuoto. Vaikka K.V.N & Lobo:n omaperäiset ja nokkelat biitit räjäyttelevät kerta toisensa jälkeen mieliä, samaten kuin Jodarokin kryptiset aivojumppariimit, on yhtye onnistunut vakiinnuttamaan selkeän ja tutun Aivovuoto-tyylin, jonka kuullessaan on vaikea erehtyä. Erehtymättömät ovat tämänkinkertaisen biisin ensitahdit, nuo katujen syvyyksistä nousevat kumeat kaiut, jotka määrittävät kappaleen ilmapiirin. Kadut todellakin puhuu.

 

Nyt lähdetään matkalle galaksien keskipisteeseen, ihmiskunnan ytimeen ja nykyajan ristiriitaisuuteen. Kadut ei tiedä kuljettaa ruohonjuuritasolta taivaisiin, ihmisolennon silmien takaa ympäristön perspektiiviin sekä arkipäiväisestä ihmeisiin. Biisissä tutkiskellaan sitä, miltä todellisuutemme tällä hetkellä näyttää ja millaisia käsityksiä meillä siitä on – kaksi asiaa, jotka ovat usein hämmästyttävässä kontrastissa keskenään. Kai se on ihmismielen kyseenalaisia suojaavia kykyjä, vääristää näkemänsä ja kokemansa aivan muuksi kuin mitä se objektiivisesti katsoen on.

 

Vaikka Aivovuodon tuotannossa jo mainittu tuttu ilmapiiri syntyy paljolti soundin kautta, syntyy se myös Jodarokin tavasta ilmaista asiat sekä tyylillisesti että sisällöllisesti. Biiseistä avautuu ovi kuin unimaailmaan, jossa sävyt ovat tummia ja ääriviivat lainehtivia. Yhtä paljon kuin itse sanoista muodostuu kokonaisuus niiden takana väreilevistä intentioista. Riimit jättävät tulkinnanvaraa, mutta tunnetason viesti on usein selkeä, joskin verbaalisesti vaikeammin hahmotettavissa.

 

Kadut ei tiedä ei ole tästä mikään poikkeus. Kappaleessa hypitään kiihkeällä tahdilla mielikuvasta ja todellisuustasosta toiseen, sekoitellaan taitavasti abstraktia jokapäiväiseen, valaistaan ihmismielen varjoisat tendenssit ja luonnostellaan itse luomiemme systeemien absurdit rakenteet. Polveilevaa ja pimeää, mutta juuri siksi ah niin tyydyttävää! Harvoin saa todellisuuden eteensä tällä tavalla visualisoituna. Kuka tiesi, että katutasolla on näin järeän mielenkiintoista? “Joskus katukiveyskin on liian korkee / Lähikauppa eri galaksia, suunnilleen sokee.

 

 

Jonkinlainen pettymys tai hämmennys ihmismielen hulluuden edessä paistaa biisin pohjalta läpi. Tai ehkä kyseinen tunnetila on vasta jälkituote siitä, miten kappaleessa asiat esitetään – varsin luonteva reaktio esimerkiksi siihen, että samalla kun luonto levittäytyy ympärillämme, me valitsemme tukahduttaa sen vaikutukset tavaramerellä: “Siel on luonto niin avara kato – meillä kaiken huipulla on tää tavaratalo”. Itse asiassa kokonaisuus itsessään on varsin toteava, kuin etäännytetty katsaus ylhäältä- tai alhaaltapäin siihen, mitä kaiken keskiössä tapahtuu. Katujen betoninen henki on todellakin voimakkaasti läsnä. Kadut kannattelevat kun me säädämme, sekoilemme ja kuolemme.

 

Kadut ovat kaupunki ja kaupunki on nykyihmisen kreisi todellisuus. Kadut elävät omaa elämäänsä samalla tavalla kuin tuolla kaukaisessa kaukaisuudessa betonirakennusten välistä pilkahteleva luonto. Kadut eivät tuomitse eivätkä arvota, niin kuin ei metsäkään. Katujen varaan kohoava teknologia ja kaiken luontaisen onnellisuuden imevät kieroutuneet yhteiskuntamallit kuitenkin jatkavat omaa elämäänsä niin kauan kuin annamme niiden rehottaa ja vallata tilaa alustalta, jota voisi käyttää niin moneen: “Mittakaava murheelle, tulosodotus tunteelle / Täällä kärsimys on gourmeemme”.

 

Vaikka Kadut ei tiedä on maailmamme tilaa kommentoidessaan jossain määrin ilmeetön ja kiihkoton, ei sitä määritä minkäänlainen luovutusmentaliteetti. Päinvastoin biisissä ollaan risteyksessä, josta suunta voi olla eteenpäin kulkevien polkujen lisäksi mihin tahansa ilmansuuntaan, sillä todellisuutemme on oma valintamme. Olemmeko menossa kohti tuhoa vai uudelleensyntymää: “Finaali vai eka jakso vasta, riippuu katsojasta”? Kenties olemme eksyneitä ja poukkoilemme mihin sattuu kaukana kotoa, uppoamisen partaalla uusien mahdollisuuksien tai niiden pilalle menemisen edessä, mutta mihin todella haluaisimme katujen meitä kuljettavan?

 

Mitä syvemmälle kappaleen todellisuudessa (jos sellaista nyt voi rajata) liikutaan, sitä selkeämmin käy ilmi, kuinka olemme sitoneet omat kätemme ja kuinka vapaita oikeasti olemme, vaikka hanakasti kieltäydymme sitä tiedostamasta. Itsetuhoisiinkin sfääreihin äityvät toimintatapamme ovat biisin valossa lähes humoristisia, irrallisiksi asioiksi irrotettuina aivan hullunkurisia. “Tavoitetila letargia, heti kiellon päälle kieli kiinni metallissa”. Kuitenkin keinot tämänkin tosiasian toisenlaiseksi muovaamiseen löytyy, mutta ei aivan perinteistä kautta, se kun syöksee meidät yhä syvemmälle samaan petolliseen kierteeseen: “Ja jos ei uskalla yhtään rikkoa sääntöjä ja sekoilla, ei voi tietää onks niin sekopää et onkin nerokas”.

 

Oleg Zvyagintsevin animoinneilla maustettu video on yksinkertaisesti upea. Ihan totta: wow. Katso se heti. Ja kuuntele samalla. Mitä videon hämärä ja hypnoottinen henki juuri sinulle sanoo? Jonkinlainen dystopian tuntu väreilee ilmassa, loputtomat kasvot omaavan kaupungin pimeän sydämen rummuttaessa kutsuaan. Siisteintä kokonaisuudessa on se, miten saumattomasti palikat loksahtelevat paikalleen ja sulautuvat yhdeksi alati muuttuvaksi entiteetiksi: biitti kuulostaa siltä miltä video näyttää ja sanoitukset kertovat sitä miltä biitti tuntuu. Oikea katujen henkeen kapaloitu tähtiporttikapseli.