Satuta mua kunnolla on ensimmäinen sinkku Costeen tulevalta toiselta albumilta. Kappale avaa sydäntä riipivästi sitä tuskaa ja syyllisyyttä, joka toisen satuttamisesta seuraa.

 

Tässäpä oiva morkkisbiisi kun viikonlopun juhlat on juhlittu, maanantaipäivä aukeaa harmaana ja loputtomana ja toissayön sekoilut kulkevat sumuisina fläsäreinä pään läpi muistuttaen kaikesta, jonka haluaisi vain työntää syvimpään alitajuntaan ja unohtaa iäksi. Costeen Satuta mua kunnolla avaa niitä tuntemuksia, joita on enää mahdoton sivuuttaa, ja joiden sato on pakko korjata sekä seuraamukset kohdata. Kappale huokuu katumusta ja siitä seuraavaa valtavaa tarvetta synninpäästölle, jota ei itse pysty itselleen suomaan.

 

Jokainen sekoilee kännissä, siitä ei pääse yli eikä ympäri eikä tarvitse niin ollen sen kummemmin rangaistakaan, kun kollektiivisesti olemme tällaisen vaihtoehtoisen viikonlopputodellisuuden sopineet. Satuta mua kunnolla on kuitenkin hätähuuto sieltä syvästä päädystä, jossa asiat eivät enää tunnu olevan omissa käsissä eikä rakkaalle ihmiselle itse tuotettu kipukaan hetkauta kuin vasta jälkikäteen. Ihminen on rutiineihin mukautuva olento, minkä vuoksi ilmiselvänkin haitallisista käytösmalleista voi olla sitä vaikeampi irtaantua, mitä pidempään niissä roikkuu mukana. Siksi avuttomuutensa myöntäminen oman rikkovan käytöksensä edessä on taito, joka olisi suorastaan ratkaiseva oppia, ja josta Costee nyt biisillään näyttää meille mallia.

 

Sillä on sitä hassunhauskaa sekoilua, joka kasvaa legendaarisiksi kaveriporukan välisiksi tarinoiksi ja värittää ikuiselta tuntuvaa kreisiä bilenuoruutta, ja sitten on sitä ilotonta sekoilua, joka johtuu kyvyttömyydestä kohdata omat mörkönsä ja alitajuisesta tarpeesta levittää muillekin sitä pahaa oloa mikä itsellä on. Tällä kertaa kyse on jälkimmäisestä: “Surullista miten käyttäydyn ku oon jurrissa / Puhun paskaa ja koitan loukata”. Kun viaton sivullinen jatkuvasti kärsii, kun itsekin jatkuvasti kärsii, ei sekoilua enää voi kuitata kädenheilautuksella ja räkänaurulla.

 

Satuta mua kunnolla alkaakin siitä hetkestä kun omaa itseään ei enää voi paeta, ja kun toinen on viimeisellä eleellään osoittanut, että hänen kauttaan surkean fiiliksen purkaminen ei enää onnistu. Kun kimpsut ja kampsut on pakattu ja itse jää lattialle kauhuissaan katselemaan kylvämäänsä tuhoa. Rohkaisevaa on sentään kyky tiedostaa, että on itse ollut osallisena tai suorastaan syypäänä vaikeaan loppuratkaisuun, sillä ei ole sekään helppoa. Liian usein piiloudumme vihan, syyttelyn ja katkeruuden taakse, kun vastuu omista teoista on liian painava kantaa.

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Kelasin ekan levyn jälkeen et toisen levyn tekeminen tulis olee vaikeeta. Kaikki supportti ja mahtava palaute mikä debyytin jälkeen tuli sai mut kuitenkin inspiroitumaan ja menee heti bäkkiin studioon. Yhtäkkii musaa alko vaan tulla ja se toisen levyn tekeminen ei enää tuntunukkaan mahdottomalta vaan tosi helpolta. Nyt mulla alkaa olee jo selkee visio kakkoslevystä ja “Satuta mua kunnolla” on tän tokan levyn eka sinkku. 🤘🏻 Mä oon ajautunu elämäs semmoseen tilanteeseen, et oon alkanu löytämään ittestäni paljon enemmän vikoja. Mun on ollut aina helpompi syyttää muita, mut nyt oon tajunnu et pitää kattoo peiliin – vika on todellakin välillä vaan mussa itessä. Tää biisi kertoo siitä kohdasta, ku mä asian tajusin ja siitä kaikesta katumuksesta mitä se mulle tuotti. Jos et oo viel ehtiny ni käy kuuntelee mun uus biisi 🖤 Linkki bios! #satutamuakunnolla 📷 @anssirii

Henkilön 𝖈𝖔𝖘𝖙𝖊𝖊 (@costeee) jakama julkaisu

 

Vastuun voi kantaa monin tavoin, mutta tällä kertaa se tapahtuu tavalla, johon edelleen halutaan sisällyttää toinenkin osapuoli: “En tiedä miten voin tän korjata, siks pyydän satuta mua kunnolla”. Tilit halutaan tasata ja syyllisyyden tuska tuhota sillä, että toinen antaa fyysisesti takaisin kaiken sen, minkä on ensin joutunut vastaanottamaan henkisesti: “Haluun et laitat mut itkemään”. Sillä helpottaisihan se tietysti oloa, että toinen maksaa samalla mitalla takaisin ja poistaa täten uhrin ja rikollisen dynamiikan. Kuka haluaisi kaiken kaaoksen jälkeen vielä kantaa pahantekijän viittaa, yksin ja loppuelämänsä?

 

Kovin kirkas ei kuitenkaan tämäkään polku ole, eikä itse asiassa poikkea kovastikaan alkuperäisestä asetelmasta. Vaikka röökin tumppaamisessa ranteeseen ja kylpyammeeseen hukkumisessa varmasti on katarttinen merkityksensä, on se silti yhä saman pahan olon kierrättämistä ja sälyttämistä toisen hoidettavaksi. Toki yksi motiiveista voi olla vilpitön halu antaa toiselle mahdollisuus purkaa omaa tuskaansa ja ehkä kokea jotain tyydytystä siitä, että saa surutta satuttaa sitä, joka on itseä satuttanut, mutta valitettavasti – tai onneksi – homma ei toimi niin. Toisen ahdinko ei ole itselle plussaa, eikä ole olemassa mitään universaalia ahdistusvaakaa, joka mittaa mikä kuuluu kenellekin. Jos se asuu itsessä, se asuu siellä riippumatta siitä, miten paljon kuraa ulkopuolelta niskaansa ottaa. Eikä kivun muuntaminen fyysiseksi muodoksi vaikuta ydinongelmaan mitenkään.

 

Jos nyt kuitenkin siirretään hetkeksi syrjään se, mikä olisi kaikille hyödyllisin ja tervein ja kokonaisuuden kannalta korjaavin keino toimia, ei biisin hätähuutoaspektia voi kieltää. Ja siitä ansaitsee aina propsit. Satuta mua kunnolla sanoittaa varmasti vaikka kuinka monen solmussa itsensä ja tunteidensa kanssa olevan olotiloja, joita tuloksetta koettaa purkaa alkoholin, valehtelun ja niiden aiheuttamien lieveilmiöiden kautta. Kuinka yleistä on havahtua tilanteen vakavuuteen vasta kun on liian myöhäistä ja rakkaus kävelemässä ovesta ulos.

 

Biisissä ollaan kuljettu pitkä matka alkupisteestä, joka varmasti on ollut paljon torjuvampi ja omalle toiminnalle sokeampi. Siksi sen pakahduttavassa melodramaattisuudessa on jotain suorastaan romanttiseksi kääntyvää. Se, että yhteisestä, olkoonkin epäterveestä kuviosta saa voimaa myöntää omat vajavuutensa ja tarjota toiselle rehellistä sisintään vailla mitään suojamuureja, kertoo pelkkää hyvää siitä, kuinka suuri vaikutus sillä on, ettei pahan olonsa kanssa jää yksin. Omien kyvyttömyyksien myöntäminen ja niiden kanssa nähdyksi tuleminen on aina askel helpottavampaan suuntaan.

 

Siksi biisin tärkeimmäksi nouseva viesti onkin se, että kukaan meistä ei ole pyhimys. Kaikilla on haasteensa, joiden kanssa painiessaan varmana satuttaa tiedostaen tai tiedostamattaan läheisiäänkin. Se että Costee julkaisee näin häpeilemättömästi oman voimattomuutensa kimppuun käyvän biisin antaa hienoa esimerkkiä siitä, että hävetä tarvitsee vasta jos ehdoin tahdoin kieltäytyy myöntämästä omaa osuuttaan itsen tai toisen tuskassa. Kohtaamalla sen pääsee jo pitkälle.