Syntymäpäivänsä kunniaksi Pyhimykseltä ilmestyi tänään kappale [email protected]%#mikko, joka valaisee sekä artistin elämänpolkua että niitä tukahduttavia rakenteita, joiden sisällä tämä yrittää parhaansa mukaan tempoilla.

 

Miltä mahtaa tuntua elää viidakossa, jonka säännöistä ja toimintatavoista on periaatteessa tietoinen, ja johon on oikeastaan vapaaehtoisesti asettunut oleskelemaan, mutta jonka jokaisen kulman takana kuitenkin vaanii hahmoton uhka? Joka samaan aikaan kun ruokkii, kuiskailee pinnan alla kytevistä vaaroista? Joka ylläpitää näennäisen riemukasta fiilistä riehakkaalla meluisuudella, mutta jättää jälkeensä pelkän onton ja hämmentyneen fiiliksen?

 

Ehkä sen voi kokemustasolla ymmärtää vain kanssakulkijat, mutta aika hyvän vainun systeemistä saa myös Pyhimyksen uudesta singlestä. Siinä nimittäin kyseinen viidakko on musiikkiteollisuus, ja sen sisällä seikkaileva hyväuskoinen pieni kulkija on Pyhimys. [email protected]%#mikko on rallattelevan hassunhauskaan muotoon puettu eksistentiaalisten konseptien ääreltä nouseva kysymysmerkki, joka on yhtä paljon itselle kuin ulospäin suunnattu. Kysymyksiä on paljon, mutta tunnepuolella ne kiteytyvät yhteen ja samaan: missä merkityksellisyys?

 

Yrittämisen puutteesta homma ei ainakaan ole kiinni. Musavideolla Pyhimys nähdään lukuisissa eri rooleissa sopimusta allekirjoittavasta innokkaasta räppipäästä tuimakatseiseen uutistenlukijaan sekä kirkossa messuavasta valkokaapuisesta papista betoniviidakossa seikkailevaan haarukkaan. Hahmojen voi nähdä edustavan työnkuvan vaatiman monimuotoisuuden lisäksi Pyhimyksen elämänpolkua, jonka aikana uravalinnat sekä eri suuntiin aukeavat ovet ovat varmasti vaatineet jatkuvaa uudistumista ja erilaisiin tilanteisiin mukautumista omaa persoonaa muovailemalla ja sen aiheuttamien kriisien keskellä luovimalla.

 

Mutta sitähän me ihmiset täällä pallolla vaeltaessamme muutenkin teemme. Hamuamme sokeasti yhä uusia mielihyvän lähteitä ja adrenaliiniryöppyjä, eikä kovinkaan moni asia ole tässä taistelussa elämästä ja nautinnosta enää millään tasolla pyhää. Kenties sitä se pappi-Pyhimyskin yrittää meille viestittää: viihdeala (tai elämä) on yhtä pahetta, joten sitä voi yhtä hyvin ryhtyä omaksi synninpäästäjäkseen. Ei kukaan muukaan sitä puolestasi tee.

 

Kovin helppoa ei ole objektiivisesti nähdä tai todenmukaisin sanoin läpäistä sitä koneistoa, jonka osana itse toimii, mutta [email protected]%#mikko on kaikessa paradoksaalisuudessaan varsin valaiseva sukellus tämän rattaan kieroihin syövereihin. Kun kaikki on kauan sitten sanottu, kun sisällöllä ei ole menestyksen kannalta ollut mitään väliä enää aikoihin, ja kun jokainen mielikuva on jokaiselta kantilta jo käytetty, mitä muuta jää kuin tämän harhan läpäiseminen suorapuheisuudella, olkoonkin että se on viihdeteollisuuden sääntöjen mukaisesti “suoraan niinku korkkiruuvi”?

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Muistakaa kääntää kelloja menneisyyteen, koska sit mä saan olla viel tunnin pidempään 37. 📷: Elias Ryynänen #bigthings #mikko38

Henkilön Paradise Mikko (@socialsuicidebomber) jakama julkaisu

 

Pyhimys valjastaa käyttöönsä juuri ne keinot, jotka eniten turhauttavat ja ahdistavat, ja hän tekee sen hauskasti. Simppeli sävel, lastenlaulumaisen lallatteleva kertsi ja samojen sanojen toistaminen huvittavuuteen asti toimii kummallisen syvällä tasolla. Biisi jää ekasta kuuntelusta lähtien päähän soimaan, mutta juju ei ole siinä. [email protected]%#mikko herättää yksinkertaisuuden alle peittyvillä kysymyksillään katselemaan omaa ympäristöään ja rutiinejaan. Riittävätkö ne? Muodostavatko ne jalkojesi alle kiinteän pohjan, vai oletko niiden vanki?

 

Jos jollekin vielä biisiä kuulemattomalle jääkin nyt sellainen olo, että kyseessä on kevyt ja iloinen hyvän mielen laulu, niin… ei. Ei ole. Enemmänkin se on eksyneen ja ahdistuneen kulkijan hätähuuto, mutta niin syvästä päädystä koko kuviota, että koko ahdinko on muuttunut jo huvittavahkoksi ja on helpompi pukea sarkastiseen asuun. Vaikka kaikki eivät ole kulkeneet kuin taivaaseen aukeavien porttien lailla raottuvien Universal Musicin ovien läpi, eivätkä joutuneet kantamaan sponsseilla kyllästettyjä pelipaitoja Emma-palkintojen vilkkuessa silmissä, on ytimessä kytevä kriisitila kovin samaistuttava. Jälleen palataan siihen fiilikseen, joka alussa nousi esille: mikä järki tässä kaikessa on? Jos sitä ei löydykään tästä, mistä sitten?

 

[email protected]%#mikko antaa vastauksen, joka on suora ja rehellinen: “Sinisilmänen mitään sä et nää / Ei vittu saatana / Mee hanee, mee hanee, mee hanee nyt vittu saatana”. Vaikka tämän viestin ilmaisemiseen käytetään osittain kyseenalaisiakin keinoja, kuten musateollisuuden käytäntöjen rinnastamista seksuaaliseen hyväksikäyttöön, tuleepahan ainakin viesti selväksi: ei ole lämpöisä ja kotoisa kehto tämä. Kulttuuriteollisuuden raadolliset realiteetit eivät sinänsä varmaankaan tule yllätyksenä kenellekään, mutta kuinka usein se ilmaistaan näin suoraan ja näin juuri niillä keinoilla pelaten, joita samalla kritisoi? “Tää on eläintarha / Taiteellinen vapaus, vittu se on harha“.

 

Vähän niin kuin elämässä ainoa varma asia on muutos, niin on Pyhimyksen tuotannossakin. Yksikään julkaisu ei ole entisensä näköinen, eikä täydellisyyden tavoittelussa tule koskaan valmiiksi. Samalla tavalla kuin biisissä pyritään löytämään jonkinlaista tyydyttävää pointtia kaiken suosion ja juhlahumun keskeltä, pyrkii Pyhimys jokaisen julkaisun myötä näkemään ja esittämään maailmaa hieman eri suunnasta kuin aiemmin. Jos nyt tuntuukin siltä, että “Menestys on räppärin helvetti / Huukki on kuultu ja niin on nää versetki”, ei hätää – näkökulma se on sekin. Tarpeellinen sellainen.

 

Tsekkaa alta lukuisia julkisuuden henkilöitä pursuava musavideo:

 

 

Kuuntele biisi Spotifysta: