Eroman vaikuttava Tyhjään kotiin kertoo eroamisen herättämistä intensiivisistä ja ristiriitaisista tunteista luihin ja ytimiin menevällä mahtipontisuudella.

 

 

On ikuinen dilemma, kuinka maailman satuttavimmista ja katastrofaalisimmista asioista saa tehtyä kauneinta mahdollista taidetta. Lähes nurinkurisesti vaikuttaa siltä, että mitä suurempi kipu, sen suurempi potentiaali vaikuttavaan ja syvälle iskeytyvään taiteeseen. Eroman biisi nyt ainakin vahvistaa tätä sääntöä, sillä luopumisen tuskasta kertova Tyhjään kotiin on liikuttavan hieno erobiisi.

 

Pop-kulttuurin kenties käytetyimmät aiheet ovat rakkaus ja sen loppuminen. Kuinka monta klassikkoa on tästä jokaista jollain lailla elämän mittaan koskettavasta tunnemyräkästä tehty, sitä on mahdoton edes laskea, mutta lapsesta asti altistumme radioiden ja leffojen kautta tietynlaiselle käsitykselle siitä, miltä rakkaussuhteen kuuluu näyttää ja miten sen loppuessa kuuluu käyttäytyä. Monelle meistä Disneyn ja Hollywoodin luomat mallit ovat niitä tutuimpia, jotka jo pienenä omaksumme selkäydintämme myöten – halusimme tai emme.

 

Siksi isoksi kasvaessa saattaa jossain vaiheessa tulla yllätyksenä, että esimerkiksi naimisiin meneminen harvemmin tarkoittaa onnellista loppua, vaan ennemminkin työtä ja henkilökohtaista kasvua vaativaa, jatkuvassa muuntumistilassa olevaa sopimusta. Ja ehkä suurimpana yllärinä ensimmäisten suhdekuvioiden myötä tulee se, että eroaminen harvemmin on siisti ja veitsellä poikki leikattu selvä homma, vaan pahimmillaan sekava, sotkuinen, äärimmilleen pitkitetty ja suorastaan omaa maailmankuvaa ja arvomaailmaa ratkaisevasti muuttava prosessi.

 

Siksi on niin lohduttavaa, kun joku puhuu siitä pahimmillaan murskaavasta ja henkeäsalpaavasta kivusta suoraan ja rehellisesti. Ei mitään romanttisten komedioiden ignoranttia pelleilyä, vaan tuskan tiivistävää, kipeän osuvaa avautumista. Tyhjään kotiin on samanaikaisesti tummanpunainen pyörremyrsky ja hiljainen aavikko, jonka läpi on vailla mitään tietoa matkan pituudesta tai omista selviytymismahdollisuuksista pakko jatkaa tarpomista, vaikka jokainen askel kutsuu lyyhistymään ja kuolemaan.

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

⁣ Nyt ku täytyis lähtee miks se on niin helvetin vaikeet ⁣⁣⁣ ⁣⁣⁣ Tyhjään kotiin 29.11.⁣⁣⁣ ⁣⁣⁣ ✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨✨⁣ Ootko yllättyny jos kerron, että jännittää jo… Ja huomenna illalla jännittää vielä enemmän. Pitääkseni itteni liikkeessä ja jotenki järjissäni vedän kavereille (ja muutamalle onnekkaalle kisavoittajalle) yksityiskeikan olohuonetyyliin. Haluun kuitenki sutkin mukaan, joten päätin että pidän IG-liven suoraan keikalta! Linjat on auki ainakin parin jo julkaistun biisin verran klo 21:35. Tuuthan mukaan???? ⁣⁣⁣ ⁣⁣⁣ #eroma #tyhjäänkotiin⁣⁣ #iglive ⁣ ⁣ 📷 @ullanikula⁣⁣⁣ 💄 @ainosofiakojonenmakeup

Henkilön Eroma (@eromavirallinen) jakama julkaisu

 

Kun koti, jonka pitäisi symboloida turvallista pakopaikkaa ja suojelevaa pesää, ei enää olekaan muuta kuin erotaistelun savuavat rauniot, on ihmisen psyyke kovilla: “Nyt ku täytyis lähtee, miks se on niin helvetin vaikeet?”. Eroma laulaa sinne tänne repivien tunteiden ja epätoivoa huokuvan kaaoksen keskeltä ilmoille sitä luopumisen tuskaa, joka saa ihmisen jäämään huonoonkin parisuhteeseen. Irtipäästäminen on niin monimutkainen ja käsittämättömän vaikea teko, että houkutus sen sivuuttamiseen voi olla valtava. Kuinka monta kertaa eropäätöskin pitää tehdä, että sen saa lopulliseen muotoonsa? “Ku katoin sua joulupöydässä, tiesin et mun on lähdettävä / Mut vasta vappuna jatkoilla sanoin sen ääneen

 

Tyhjään kotiin on siinäkin mielessä painava, että se on lopputuote kolmetoista vuotta kestäneestä parisuhteesta. Kun kokonainen aikuiselämä on rakennettu tietynlaisen dynamiikan varaan, tarkoittaa sen päättyminen totta kai ytimiä myöten riehuvaa kriisiä. Jälleen yksi ihmismielen selittämättömiä piirteitä on takertuminen vanhaan, vaikka se kuinka sattuisi, sillä jostain ihmeen syystä on helpompi järkeillä tutun, olkoonkin rikkovan puolesta, sen sijaan että kohtaisi pelottavan ja tuntemattoman tulevaisuuden: “Sanoit et sä palaat vasta tyhjään kotiin⁣ / Mut mä oon tääl takertuneen seiniin ja oviin⁣”.

 

Vaikka Eroman biisi tulee keskeltä pahinta eromyrskyn silmää, kuuluu siinä jo tietynlainen loppuunkäsittelystä seuraava hyväksyntä. Kenties juuri siksi sen kuunteleminen antaa lohtua: vaikka suhteeseen ja eroon liittyvät asiat ovat tuoreessa muistissa ja viiltävät edelleen syvältä, kyetään niitä silti katselemaan hieman kauempaa, kokonaisuutena ja menneisyyteen kuuluvana elämänvaiheena. Kuinka tärkeä on tieto siitä, että kipu ihan oikeasti helpottaa. Ja että lukuisat muut kulkevat juuri tälläkin hetkellä saman helvetin läpi.

 

Erotessa ei tarvitse olla loputtoman voimakas, kyvykäs ja johdonmukainen, vaan sen läpi on lupa räpistellä miten suinkin vain kykenee: “Käsken jalkoi liikkuu mut en saa, ne pitää pakottaa⁣ / Huijaan niit et käydään ostaa vaan ⁣lisää tupakkaa⁣”. Kertsin vangitsevan intensiivinen tunnelma ja Eroman sydäntäsärkevän mahtipontinen laulu raivaavat tilaa kaikille tunteille ja kaikille reagointitavoille: ei ole oikeaa eikä väärää, on vain vellova meri, jonka aallokossa yrittää parhaansa mukaan pysyä pinnalla.