Juho Raja julkaisi viime perjantaina kappaleen Ahdistaa, joka ei todentuntuisessa moniulotteisuudessaan ahdista ollenkaan.

 

Tämän sateisen, loskakelejä enteilevän maanantain kunniaksi avaudutaan kappaleelle, joka kertoo suomalaiselle mielenmaisemalle tutusta fiiliksestä: ahdistuksesta. Jokainen on varmasti jossain hetkessä elämäntaipalettaan tuntenut kyseisen mielentilan valtaavan tilaa kehossaan ja mielessään, mutta nyt ei ole kyse mistään pikaisesta ohimenevästä arkipäivän heilahtelusta, vaan kalvavasta ja lamaannuttavasta, staattiseksi äityvästä olemisen tavasta. Kun ahdistus on jokaisessa päivässä kaveri.

 

Masennusta ja ahdistusta harvemmin tietenkään mielletään kavereiksi, varsinkaan jos ne ovat kulkeneet mukana vaikkapa koko aikuisiän – tai ehkä siitä huolimatta. Kenties haastavat tunteet ja olemisen tavat muuttuvat pitkässä juoksussa rankkuudestaan huolimatta ystävän tapaisiksi kanssakulkijoiksi, joiden läsnäoloa ei enää kyseenalaista. Juho Rajan biisissä ainakin on jonkinlaista lämpöä ja keveyttä, vaikka raskaasta ja monelle liiankin todellisesta asiasta onkin kyse.

 

Ahdistaa kuvaa perspektiiviä ahdistuksen takaa, sitä kuinka arkipäiväistä ja yksittäisistä hetkistä koostuvaa elämä voi silti olla, huolimatta siitä mihin lokeroon tunneskaalan spektrillä se asettuu. Ahdistus ja masennus ovat kuin kerroksia itsen ja todellisuuden välillä, joiden läpi jokainen kokemus ja tapahtuma kulkee ja sen myötä muuntautuu: “Ääni on usvaa ja se usvan takana sulla on ihan vähän hauskempi ilta”. Mihin oma fokus kiinnittyy, miten ympäristönsä kokee ja millaiselta pohjalta aamuihinsa astuu ovat kaikki näistä kerroksista kiinni.

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Huomenna uus biisi. 😬#ahdistaa @leftrecords

Henkilön Juho Raja (@juhoraja) jakama julkaisu

 

Ja sitten on se toinen. Hän, joka tekee tahmeasta vähän juoksevampaa. Hän, jonka katse pehmentää kristallinterävät rosot. Hän, jonka tähtisilmiä keskellä yötä odottaa aukeaviksi. Yhtä paljon kuin ahdistukseen kappale sukeltaa sen vastapuolelle rakkauteen, joka intensiivisessä pirstaleisuudessaan onkin vastakohtaisuudestaan huolimatta monella tapaa ahdistuksen sisar. Ainakin tässä kappaleessa nämä kaksi sulautuvat yhteen kokonaisuudeksi, jonka keskellä tasapainoilu rajaa olemassaoloa vähemmän pilviseksi.

 

Mistään läpikotaisen kirkkaista taivaista ei kuitenkaan missään nimessä ole kyse, vaikka vierellä kuinka kulkisi elämän rakkaus. Ahdistaa kertoo siitä välitilasta, jossa toisen odottaminen on itsessään sekä kannattelevaa että murskaavaa – jossa keskellä yötä pitkin seiniä valuen sitä salaa toivoo toisen nytkähtävän valveille, helpottavan omaa epätoivoa läsnäolollaan ja lempeällä silmäyksellään: “Ja mä toivon et sä heräisit mun kääntyilyyn, näkisit nää veriläikät pastellinvärisinä”. Kuinka kiduttavia ovat ne odotuksen tunnit, kun vapautusta ei suo uni, mutta millainen lahja on se, että vierellä makaa hän! Olkoonkin että autuaassa unessa ja olkoonkin että sekin ahdistaa. “Sinä nukut, olet poissa, minä hukun.

 

Tämä yhden yön kertomus kuvastaa samalla kokonaista elämää: “Naapurin Hesari silmiä kirvelee, välil menee hyvin mut nyt menee näin”. Välillä menee hyvin, mutta nyt pienemmätkin asiat kasvattavat sisäistä mustaa ja niin menee nyt. Jotain kovin keventävää on tässä hyväksyvässä toteavuudessa. Ei maailmanloppua, ei kaaosta, vaikka ne itsessään olisivatkin olennaisia osia ahdistuksen maalaamaa mielenmaisemaa. On eri asia joutua sen syövereihin kuin katsella omaa olemistaan niiden syövereiden sisältä.

 

Ahdistaa on kappaleenakin kuin musiikillisesti koteloitu mielentila: vaaniva, pinnan alla jylläävä ja melankolinen, mutta pyörremyrskyksi, riehakkuudessaan lähes ilakoivaksi äityvä hullunmylly. Mikä on ihanaa, sillä sen turtuneisuuden ja irrallisuuden keskellä, minkä ahdistus usein tuo mukanaan, jokainen kiihkeämpi hetki tuntuu vapaudelta, jollei se nyt paniikinomaiseksi villiinny – mikä on sekin yhtä lailla todellisuutta.

 

Onneksi ahdistus voi kuulostaa näin hyvältä.