Pintandwefallin kuudes studioalbumi Your Stories Baby julkaistiin tammikuun puolivälissä. Feat hyppää nyt levyn loppupäähän ja tutkii mistä viimeisessä Let me in-biisissä on kyse.

 

 

Kai se kuuluu ihmisen peruspsykologiaankin, olla paljastamatta kaikkia korttejaan ja olla varuillaan ulkomaailman suhteen. Pitää itsensä mieluummin enemmiltä osilta lukossa kuin auki ja säännöstellä sitä, mitä sisimmästään läheisilleen tarjoaa, puhumattakaan sitten tuntemattomista. Entäs jos näitä suojamuureja ei olisi? Jos ihmisen luonteeseen kuuluisi täysi vilpittömyys ja suorasukaisuus? Jos ihmisen ytimeen olisi jokaisella halukkaalla suora pääsy, vailla mitään ympärille rakennettuja esteitä?

 

Pintandwefallin Let me in on yhtyeen tammikuun puolivälissä julkaistun kuudennen studioalbumin päätösraita, ja vaikka se on rakennettu suhteellisen kevyeksi ja helposti omaksuttavaksi, se sisältää hyvin perustavanlaatuisen kysymyksen. Miksi emme päästä toisiamme sisään?

 

Kappaleen dynamiikka on etäiseksi jäävää henkilöä ulkopuolelta lähestyvä, vetoomus toiselle avata itsensä ja paljastaa todellinen sisimpänsä. Erittäin vetoava kappale onkin, Sanna Komin vilpittömän kirkkaan äänen tehdessä taikojaan. Aika jäärä saa olla jos näin hartaan toiveikkaasta pyynnöstä kieltäytyy ja edelleen kykenee takertumaan kivikovaan ulkokuoreensa: “Concrete walls and a haze in your mind, you build your muscles, you’re strong in a fight”.

 

Ei ole mikään harvinainen konsepti, että etäisen arvoitukselliset ihmiset herättävät kiinnostusta ja yrityksiä päästä pintarakennelman taakse tutustumaan siihen, millainen tyyppi aidosti on kyseessä. On myös lähes väistämätöntä, että jokaisella meistä on jonkinlainen ulkomaailmalle helposti omaksuttavissa oleva rooli, joka toimii suojaavana pehmusteena herkän minuuden ja armottoman kasvottomien ihmismassojen välissä.

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Pintandwefall: Your Stories Baby LP out today 🥰

Henkilön Pintandwefall (@pintandwefall) jakama julkaisu

 

Kuitenkin samalla arvotamme korkealle rehellisyyttä ja luonnollisuutta. Ketään tuskin haittaisi tulla kategorisoiduksi aidoksi ja avoimeksi ihmiseksi, joka laittaa itsensä likoon eikä turhia esitä. Miksi sitten pidämme niin kiehtovina heitä, jotka tähän eivät halua tai kykene? Mikä saa meidät näkemään vaivaa sen eteen, että maailmalta suojautunut henkilö pikkuhiljaa raottaisi kuortaan ja antaisi meidän nähdä, mistä juuri hänen kohdallaan on kyse ja millaista hänen herkkyytensä ja haavoittuvuutensa on?

 

Let me in selventää osaltaan tätä ristiriitaa, eikä biisin kuuntelemisen jälkeen ihmetytä yhtään, että betonimuurin taakse piiloutuva ihminen yksinkertaisesti kiinnostaa. Mitään selkeitä syy-seuraussuhteita kappaleessa ei tietenkään tarjoilla, mutta kun sen mielenkiintoisesti polveilevaan tunnelmaan todella pääsee sisään, muistaa miten palkitsevaa on saavuttaa jotakin, jota on pitkään toivonut ja jonka eteen on nähnyt vaivaa.

 

Kenties metsästäjä-keräilijöiden aikakaudesta näin kauas kuljettuamme tarvitsemme uusia tapoja toteuttaa edelleen sisällämme asuvaa biologista saalistus- sekä hoivaviettiä, joka monilta osin toteutuu kuviossa, jossa yksi pakoilee aitojen tunteiden näyttämistä ja toinen koettaa löytää tiensä niiden äärelle?

 

Virtaavan melodisesti etenevä Let me in on kuin mystisen satumetsän läpi kulkeva polku, jonka reunamilta kasvojen eteen tipahtelee harhautukseksi tarkoitettuja viidakon eläimiä ja myrkkykasveja, mutta jonka keskellä kimaltelevan lammen pohjalle piilotettuna sijaitsee ultimaattinen palkinto. Mikä tämä palkinto on, sitä ei kukaan voi etukäteen sanoa, mutta ehkä jo matka itsessään on tarpeeksi kutkuttava toimiakseen motivaationa jatkaa. Alle kolmiminuuttinen kappale ehtii tiivistää ytimekkäästi ja tarkkanäköisesti ne keinot, joita ihminen luontaisesti käyttää peittääkseen jotakin liian kallisarvoista tuhlattavaksi.

 

Yksi universaaleista totuuksista paljastuukin lopussa: jos näytät itsesi, lupaan olla valmiina sukeltamaan syvyyksiisi. Sillä lopulta olemme jokainen riippuvainen toisesta, eikä tätä turvaverkkoa yksin kudota. Jos kukaan ei ole katsomassa kun avaudumme, miksi avautua lainkaan? Ja vastaavasti jos kukaan ei ole kiinnostumassa siitä, mitä piilottelemme, miksi piilotella ollenkaan?