Nelli Matulan perjantaina julkaistu single Sukupuuttoon ottaa kantaa perinteiseen rakkauskäsitykseen ja kyseenalaistaa ihanteen parisuhteesta ultimaattisen onnellisuuden lähteenä.

 

 

Oli jo aikakin, että viimeistään nyt 2020-luvulle siirryttäessä perustavanlaatuiset ja vanhahtaneet ihanteet pääsevät kunnolla syyniin ja kyseenalaistetuiksi. Kun lähes aikojen alusta asti – tai siis ainakin musiikin aikojen alusta – yksi valtaapitävin elementti on ollut rakkaus, ei teeman sisällä ole jäänyt hirveästi liikkumavaraa poikkeaville esitystavoille. Se, miten rakkaus pop-kulttuurissa melkeinpä säännönmukaisesti esitetään, on pelottavan normalisoitua ja sen myötä monelta kantilta haitallista.

 

Mutta nyt tulee Nelli Matula, ja kuten hän Instagramissa ilmoittaa: “Jumalattaren aika on ohi. Kohta käännetään uusi sivu. Ootko sä valmis?”

 

Perinteisesti rakkauslaulut viestittävät täydellistä sulautumista rakkauden kohteeseen, koko elämän omistamista tämän palvomiselle ja oman identiteettinsä perusteellista kadottamista, jotta toinen voi tulla ja korvata sen omilla näkemyksillään siitä, miten yhteistä elämää tästedes aletaan elää. Tämä saattaa kuulostaa kärjistetyltä, mutta on huolestuttavan lähellä sitä ideaalia, mitä klassiset rakkauslaulut hanakasti ylläpitävät. On aivan normaalia laulaa siitä, kuinka oma elämä eron myötä luhistuu tai kuinka ei itsenään ole yhtikäs mitään. Kuinka vain se ultimaattinen sielunkumppani voi rakkaudellaan tulla ja täyttää itsestä puuttuvan palasen.

 

Onpa suoraan sanottuna karmeaa, epätervettä takertumista. Nykyaikana näkemys on myös hämmentävässä ristiriidassa vuosi vuodelta voimakkaammaksi kasvavan itsenäisyyden tavoittelun kanssa, eikä ihmisparka tiedä miten päin tässä pitäisi olla, että saavuttaisi sen, mitä toisaalla kutsutaan onnellisuudeksi: ollako vahva ja itsenäinen, vai täydellisen partnerinsa löytänyt ikään kuin elämässä valmis pariskunnan puolikas?

 

 

Eihän tätä joka tuutista alitajuntaan ujutettua viestiä kovin helposti lähde pureskelemaan rikki, ennen kuin sille löytyy samassa kontekstissa päinvastaisia vaihtoehtoja. Ja nyt löytyy. Sillä Sukupuuttoon liputtaa itsenäisyyden puolesta raikkaalla ja kaikenkattavalla tavalla, syvemmältä kuin perinteiset riippumattomuuden puolesta puhuvat biisit. Usein nimittäin omavaraisuuden tavoittelu on vain yksi tapa muiden joukossa tähdätä onnistuneeseen parisuhteeseen, ikään kuin palkintona “strong & independent woman”-statuksesta lopulta seuraisi avioliiton auvoinen satama. Nelli Matulan biisistä se aspekti puuttuu kokonaan, ja ainoa mihin keskitytään on oma fiilis, omat toiveet ja ihanteet.

 

Joonas Angerian tuottama Sukupuuttoon on kokonaisuudessaan mahtipontinen ja kaihoisa, mutta sen läpi paistaa tulenlieska, joka kertoo aivan muusta kuin murheellisesta ikävästä toiseen ihmiseen. Se kertoo lopullisesta kyllästymisestä utopistisen (tai ehkä jopa dystooppisen) unelman jahtaamiseen, ja raivosta, joka vakiinnuttaa ihmisen aseman omalla kahdella jalallaan seisovana erillisenä olentona. Eikä sellaiseen kokonaisuuteen tarvitse liittää enää mitään, sillä se on valmiiksi täysi: “Mut mä oon mielummin yksin / Kuin puolikas sua”.

 

Aivan yksin ei Nelli Matula tämän ajatuksensa kanssa ole, sillä esimerkiksi F on Pykärin levyllä käsitellyt samaa aihetta biisissä vitun hyvä yksinään. Mitä useammin tämä parisuhteen ihannoimisen vastakohta nousee esiin, sen värikkäämmäksi ja luonnollisemmaksi kyseinen konsepti muuttuu. Ei sillä, että parisuhteessa viihtyminen olisi väärin, eikä Sukupuuttoon tai vitun hyvä yksinään missään nimessä sitä viestitäkään. Vaan sitä, että vaihtoehtoja on. Että kukin on vapaa tekemään mitä itse haluaa, eivätkä mitkään pop-kulttuurin normit saati sitten muut ihmiset saa sitä ohjailla.

 

Ja ne laulaa beibi teet musta sen kuka oon /

Mut ketä ne sit on ku se päättyy eroon /

Ja ne ei löydä ketään niiden sydämiä korjaamaan