Laineen Kasperilta ilmestyi viime perjantaina uusi albumi nimeltä Psyko Cowboy. Sen on tuottanut Bustaavat Budit, sen julkaisi 3rd Rail Music, ja siltä löytyy kappale nimeltä Pimeää, jossa on mukana Saara Šamane. Biisi on huikea matka maailman ja samalla psyyken varjoisampiin puoliin.

 

 

 

Kuka muistaa Aku Ankasta lurppanaamaisen masentuneen koiran, jolla oli lannistuneessa kyyryasennossa istuen yksi ainoa viesti välitettävänään? Se viesti kuului näin: “Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä”. Tämä puhuva koira vieraili Aku Ankoissa jo vuosia ja vuosia sitten, mutta sen viesti ei ole vanhentunut. Nimittäin viimeisimpien tapahtumien valossa koiran alakuloiseen toteamukseen on valitettavan helppo samaistua: ensin vaarallinen pandemia, joka yhä vallitsee täysissä voimissaan, sekä nyt Yhdysvalloissa tapahtuvan poliisiväkivallan myötä viimeinkin tarpeeksi suurta huomiota saava rakenteellinen sekä joka ikistä maapallon asukasta tavalla tai toisella koskettava rasismi, jonka on käännyttävä antirasismiksi.

 

Voisi sanoa, että elämme kovien aikojen ohella myös pimeitä aikoja. Tämä voi merkitä montaa asiaa ja näkyä eri tasoilla: on mediapimento. On median sensurointi. On mielen valikoiva luonne, joka valitsee olla näkemättä itselle liian kivuliaita asioita. On väkivalta. On toivottomuus. On vastakkainasettelut, konfliktit ja sodat – sodat saman maan kansalaisten sekä eri maiden kansakuntien välillä. On käsittämättömiin kuolemiin päättyvät mielenosoitukset, on paha vastaan hyvä. Tai pahuus vastaan hyvyys.

 

Laineen Kasperin biisi ei kerro mistään näistä, mutta se kertoo pimeydestä, ja siksi Pimeää  on kappale, josta voi hakea apua. Jos nykyhetken kaoottinen tilanne herättää ylivoimaisuudessaan esimerkiksi surua, vihaa tai avuttomuutta, on Laineen Kasperin näkemyksessä pimeästä jotakin, joka samaan aikaan kuljettaa pahan ääreltä pois, sekä vie kuulijan turvallisesti kaiken sen keskelle, jonka edessä ei välttämättä yksin uskaltaisi avata silmiään.

 

Jos sattuu olemaan yöeläjä, joka ei yhteiskunnassa pakotetuista päivärytmeistä sen enempää perusta, on todennäköisempää tulla tutuksi maailman kanssa, joka ei monelle kasista neljään -ruletissa pyörivälle aukea koskaan. Nimittäin hektisen neonvalosirkuksen hetkeksi hengähtäessä vapautuu ilmoille täysin päinvastainen todellisuus: mystinen, hiljainen, epävarma ja rajaton. Kun muodot eivät olekaan muotoja, kun hahmottomat entiteetit pääsevät piiloistaan esiin, ja kun vallitseva ilmapiiri on sanojen tavoittamattomissa – silloin ihminenkin pääsee alkuvoimansa juurille.

 

 

Ja se jos mikä on pelottavaa. Pimeää kertoo fiiliksistä, jotka heräävät, kun jalkojen alla onkin selkeän ja tiiviin maaperän sijaan pelkkää murenevaa multaa: “On pimeää, pakenen sitä sisään / Se on niinku minä, se haluu aina vain lisää”. Pimeässä ihminen ei olekaan enää se, joka kaikkivaltiaalla asenteellaan pääsee määrittelemään miten maailman pitäisi pyöriä ja kenen alistua kenelle. Pimeässä vallassa ovat henget, eivät henkilöt.

 

Ja tietenkin myös kuolema. Kuinka tuttu onkaan mielikuva öisistä tyhjistä kaduista, joilla kiitää ulvova ja vilkkuva ambulanssi pelastamaan selviytymisestään kamppailevaa henkeä. Miksi niin monet onnettomuudet tapahtuvat yöllä? Miksi kaupunkikuvaston olennaisimpia osia on juuri se yötä vasten kaikuva hengenpelastajan sireeni? Mikä valta pimeällä meihin oikein on? Siihen ei mitään faktapitoisia vastauksia taida olla, mutta yhtä tärkeitä ovat tunnepohjaiset hahmotelmat: “Varjojen tanssii, kadulla haamu / Yks ambulanssi, kadonnu aamu”.

 

Kaupungin sykkeen lisäksi kappaleessa kuuluu vahvasti arvaamaton luonto ja esi-isien ja esiäitien todellisuus. Kaupunki on vain yksi muunnelma ikuisuudesta, johon aina tavalla tai toisella kietoutuu raaka ja vallaton luontoenergia. Tai paremminkin ikuisuus, joka suorastaan syntyy luonnonvoimasta ja siksi myös pimeydestä, rakentuu sen varaan ja kasvaa sen ympärille. Luonto ilmentyy elämässä ja elämä eri muodoissaan on puhdasta luontoa. Betonin keskellä se vain on käsittämättömän helppo unohtaa, sillä nykyään “Satelliitit tähtii lännen idän”.

 

Lempeän biisistä tekee sen runollisuus: “Liikkeellä hämäräheikit, postinjakajat, aaveiden reitit / Kemikaalivanat ylhäällä, taivaalla hämähäkinseitit, kohtalon leikit”. Jos lyriikat tiivistäisi runokirjamuotoon, ne toimisivat aivan yhtä vaikuttavasti kuin kappaleessa, vaikkakin toki eri tavalla ilman Bustaavien Budien melankolisen vaanivaa biittiä – jossa on muuten samankaltaista vibaa kuin Laineen Kasperin alkuaikojen tuotannossa – sekä Saara Šamanen lumoavaa laulua. Pimeää ottaa sen verran etäisyyttä reaalimaailmaan, että sen voi halutessaan nähdä puhtaasti satuna. Ei toki minään lastenkirjojen viattomana kertomuksena, mutta kun kappaleessa yhdistyy elementtejä rikoskirjallisuudesta, kummitustarinoista sekä jännittävistä seikkailutarinoista, ei sen psyykettä sivuaviin puoliin ole pakko syventyä.

 

Mutta kuten tekstin alkupuolella pohdittiin, voi rohkaistuminen ulkopuolisen maailman pimeyksiin syventymiseen toimia porttina mielen hämärämpiin puoliin tutustumiseen, ja se palkitsee. Vaikka se pelottaa, on se joka tapauksessa parempi kuin täysi tietämättömyys ja omaehtoinen sokeus, ja nyt jos koska tarvitsemme jokaisen avautuvan silmäparin. Miksi sitä paitsi paeta, kun pimeys löytää sinut kuitenkin? Eikä kaikki siitä suinkaan ole pahaa.

 

On pimeää ja se seuraa meikää / Koko kaupunki mutella, taivaassa reikä