Hyvää juuri käyntiin pärähtänyttä joulukuun alkua Featin lukijat. Jos kynttilät ja höyryävät glögimukit eivät vielä riitä lämmittämään sielunmaisemaa sinne lähestyvän juhlan vaatimalle tasolle, suosittelee Liveilmiöt simppeliä ratkaisumallia: käykää keikoilla! Varmistaaksesi, että mielentilakin kohoaa korkeuksiin kuin Korvatunturi konsanaan, kannattaa pelata vielä varman päälle ja mennä reggae-keikoille, varsinkin jos mikrofonin varressa häärii genren suurlähettiläs, kukapa muukaan, kuin Puppa J.

-Puppa, mitä äijä?

“Hyvää kuuluu, pelkkää hyvää! Sauna lämpiää, lauantai-ilta lumisessa kauniissa Turussa

-Sä oot soittanut ihailtavan monessa merkittävässä kokoonpanossa, Jätkäjätkät, Liljan Loisto, Laulurastas, sun soolohommat, the list goes on and on. Onko vielä jotain faneillesi mahdollisesti yllättävämpää musatyyliä edustanutta bändiä, missä oot ollut messissä, josta emme vielä tiedä?

“Kakarana meil oli sellanen punk-bändi laitosaikoina kun Talkkunapäät, se oli mun ensimmäinen bändi, missä soitin. Mä soitin siinä bassoa ja välillä rumpuja. Me esiinnytiin laitoksen kevätjuhlissa kaikille laitosnuorille ja iteki oltiin laitosnuoria. Opettajat kauhulla katteli, että mitä noi viikarit on keksiny, kun kaikki kappaleet oli jotain liimanhaistelua, pesäpallomailaa päähän ja tän tyylistä osastoo. Se oli mun eka bändi ja eka keikka ikinä, koulun kevätjuhlassa”

-Sun uraa seuranneena oon pannut merkille, että oot aikamoinen monitoimimies soittoskillien suhteen ja vaikuttaa, että lähes soitin kuin soitin pysyy kädessä. Mua kiinnostaakin, ootko opiskellut joskus musiikkia jossain, vai ootko sataprossaa itseoppinut?

“Musiikkia en oo oikeestaan opiskellu missään opistossa koskaan. Rumputunteja oon joskus ottanut Veli Pesonen -nimiseltä äijältä, joka soitteli free jazzia ja muuta vähän tommosta taitoo vaativampaa musiikkia, häneltä mää opin aika paljon rumpuja. Mä olin sillon just siinä kriittisessä kuuudentoista ikävuoden tienoilla ja se avas mun mieltä tohon rytmiikkaan vähän tarkemmin, kun mä otin rummut haltuun sillai kunnolla ja kävin rumputunneilla. Se opetti mulle paradiddleja ja muita kaikenlaisia haastavampia juttuja. Sillon mä tajusin sen, miten rummut on oikeastaan kokonainen orkesteri, kun rumpuja oppi kunnolla soittaa ja hallitsee sen motoriikan”

-Sun keikoilla energialevelit on aina siellä, missä pitääkin, eli katossa, eikä ramppikuumeesta ole havaittavissa oireen häivääkään. Menikö sulla kauan päästä lavajännityksestä eroon ja mitä vinkkejä antaisit heille, jotka vielä kamppailevat jännityksentunteen kanssa?

“Mulla ei oikeastaan sellasta lavajännitystä oo koskaan ollut, mistä ihmiset puhuu, että joitain spennaa mennä keikalle niin paljon, että ne oksentaa ja kaikkee. Mä oon jotenki aina ollut vaan sellanen luononlapsi, joka vaan on tupshatanut johonki, sit on ollut jotkut kuulokkeet mikkiliitännässä ja deejii soittaa jotain jamaika-rytmiä siihen päälle, jotain papatusta. En mää sillon ensimmäisinä vuosina ees tajunnut olevani mikään esiintyjä, eikä multa oikeestaan odotettukaan mitään, eikä mulla ollut mitään suuria paineita. Mä olin aina vaan yks MC muiden joukossa, joka pikkutunneilla rupee jotain vähän möykkäämään sinne. Mä oon aina ollut bändin jätkä, yks bändin tyypeistä. En oo ikinä ollut sellanen sooloartisti, joka lähtee yksin keulimaan, vaan yks soittajista. Oon aina mennyt sen bändin junan mukana sinne ja tuntuu, että oon tehnyt ensimmäiset soolotkin sellasina pyrähdyksinä sieltä bändin riveistä.

Jos mun pitäs joku vinkki antaa jollekin ihmiselle, joka jännittää kauheesti sitä esiintymistä, niin koita ajatella ittes vaan yhtenä juhlan osakappaleeena, yhtenä ihmisenä siellä muiden mukana. Me vaan kanavoidaan niitä juttuja itsemme läpi, eikä tää oo oikeestaan meidän ansiota, että me jotkut päädyttiin tänne laulajiksi, biisinkirjoittajiksi, räppäreiksi ja energian tulkeiksi. En mä oikeen muuta osaa sanoa kun, että ole nöyrä sille, että olet päässyt siihen tilanteeseen. Ei sun tarvii todistaa, eikä osottaa kellekään mitään, vaan täyttää vaan se oma paikkas siellä”

-Mun tietojen mukaan oot päässyt vetämään keikkaa myös ulkomaille, ainakin Venäjälle. Millasia kokemuksia noi on ollut?

“Joo, mä oon käynyt Venäjällä useemmankin kerran, kerran Petroskoissa eli siellä Karjalan tasavallan pääkaupungissa ja kolme kertaa Pietarissa. Yks oli Puppa J & Tasottavat-bändin kanssa, kerran Jätkäjätkien kanssa ja kerran soolona sillon teidän kanssa, kun jäbä oli keikalla siskosi Lehmän kanssa Tusovkan tapahtumassa. Se on aina hyvin avartavaa käydä siellä hieman erilaisen kulttuurin parissa. Mut samanlaisia reggaepäitä nekin siellä on ja samalla lailla nekin dikkaa hiisaa ja huutaa sitä “pow pow pow” gunfinger ilmassa. Aika samanlaista henkee sielläkin on”

-Miltä suomi-reggaen tulevaisuus näyttää tällä hetkellä alan kummisedän silmin ja onko jotain uusia kiinnostavia nimiä ilmaantunut geimeihin?

“Suomi-reggaen tulevaisuus näyttää mun mielestä haastavalta, koska maailmalla reggae kehittyy kokoajan ja suomalaiset ei oo oikeen kerennyt päästä siihenkään levelille. Ei oo oikeestaan uskallettu lähtee tekee sellasta suoranaista apinointia tavallaan, niinku samalla lailla kun räppärit on ruvennut tekee vaan träppiä ja ottanut suoraan sieltä ne aiheet. Reggaessa suomalaiset ei oo koskaan voinut vaan kylmiltään kalastella rastafari-aatteen perään, tai ehkä jotkut vähän yrittäneet, mut se on ollut niin falskii, et siitä on saanut sormilleen tiedättekö, kun ei se oikein ideologisesti sovi yhteen. Suomalaisen reggaen tulevaisuus on haastava, ellei artistit onnistu etsimään jotain sellasia väyliä, joissa vakuutetaan suomalaiset siitä, et tää on hyvää elävää musiikkia, jossa ihmiset voi toteuttaa itseään. Muuten se jää vähän sellaseks turistihommaksi.

Tulevaisuuden lupaavia nimiä esimerkiksi Joonas Hauveli, Laulurastas, Larski7 ja Mega-Ertsi. Nuoremman polven lupauksia ovat Emjoy Kukka ja Iida Sams. Sellasta kunnon burnausta ei Suomen reggaessa tällä hetkellä oikeen nää, et se on vähän sellasta pyhien miesten himmailuhommaa, tai sit sellasta jotenkin ihan turistirysän seassa hakemista. Jotenki sellasta rantareggaeta mä en ite fiilaa yhtään, se on outo suunta, kun eletään täällä pohjoisessa, arktisessa ja lumisessa Suomessa. Se tuntuu hassulta, et jengi koittaa pitää jotain rantabiletä päällä ympäri vuoden. Saa nähä, mitä tästä vielä kehkeytyy, et kuka löytää sen kultasuonen”

-Tässä juttusarjassa esitetään kaikille yksi sama kysymys ja se kuuluu, että ketkä susta vetää kovimmat livet Suomessa atm, jos urbaanista musiiikista puhutaan?

Asa nyt aina on kova, Kube, Eevil Stöö jne. Jos keikka on sellanen täydellisen hyvin harjoteltu, niin se ei välttämättä ookaan kiinnostavaa, mut jos siinä on vähän sellasta hassua meininkiä mukana ja hassut lähtökohdat, mut ne silti voittaa sen tilanteen edukseen, voi se ollakin pommi keikka. Sellasta on kans hienoa nähä, kun jengi ratsastaa haipin aallonharjalla ja niiden ei tarvii kun vetää pari ekaa lainia biisistä, niin jengi laulaa mukana, huutaa “pull uppia” ja riehuu messissä. Kyl mä toisaalta dikkaan myös, kun joku Dave Lindholm soittaa kitaralla tai munniharpulla, sekin on todella opettavaista ja siistiä, miten yks äijä pystyy täyttää koko tilan.

Kyl täytyy sanoa, että reggae on livenä parhaimmillaan ja se on kyllä niin taagii musiikkia, kun näkee ison bändin kanssa jonkun laulajan, esimerkiksi Eek-A-Mouse just pari kolme viikkoo sitten Vallilan Konepaja-Salissa oli aivan ihmeellinen keikka. Se oli niinku sellanen shamanistinen uudelleensyntymä oikeestaan. Odotin jotain sellasta perustylsää reggaekeikkaa, et joku diiva äijä siel Jamaikalta, mut sehän pisti majurin rotsin päälle, jonkunlaisen suomalaisen kenttämajurin sotisovan ylleen, nahkabuutsit jalkaan ja veti kaikki sen bisit läpi. Joku kakstuntinen keikka ja se upotti ihmiset siihen vanhaan reggaen magiaan”