Maustetytöt julkaisi viime perjantaina kokonaisen albumin, jonka surumielinen ja kivuliasta hitautta onnistuneesti ilmentävä kappale nimeltä Jos jäisin onnibussin alle on nyt syväluotaavassa syynissä.

 

 

 

 

 

 

Mikä olisi täydellisempi hetki sukeltaa erobiisin hitaisiin ja hirvittäviin syövereihin kuin marraskuun puoliväli, jossa aurinko ei tunnu nousevan enää ollenkaan? Jos sattuu kuulumaan siihen ihmistyyppiin, joka saa lohtua biiseistä, jotka buustavaat nykyistä olotilaa sen sijaan että kuljettaisivat vastakohtaiseen tunnetilaan – eli siihen tyyppiin, joka surullisena kuuntelee mahdollisimman melankolista musiikkia toiveikkaan ja iloisen sijaan – saa tästä toivottomalla vireellään jonkinlaiseen primitiiviseen surusoluun iskevästä kappaleesta varmasti paljon nautintoa täällä pimeän Pohjolan keskellä.

 

Biisi, josta puhutaan, löytyy Maustetyttöjen viime perjantaina julkaistulta albumilta, joka kantaa nimeä Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä. Nyt ei kuitenkaan käydä läpi koko levyä, vaan keskitytään puolivälistä löytyvään eroahdistusta käsittelevään kappaleeseen Jos jäisin onnibussin alle. Kyseisen laulun on voinut kuulla yhtyeen livekeikoilla jo viime vuodesta lähtien, mutta nyt se löytyy julkaistussakin muodossa. Kuten nimikin kertoo, on kyseessä vakavamielinen ja murheellinen kokonaisuus itseironisella vivahteella – se, että lohduttomassa skenaariossa mainitaan juuri Onnibus, saa väkisinkin pienen hymyn huulille.

 

Mutta vain pienen. Sillä kappale ei todellakaan ole mikään naurun aiheeksi kelpaava höpöhöpöbiisi. Se päästää kuuntelijan lähelle sitä tuskaa, joka liittyy päättyneeseen ihmissuhteeseen silloin kun asian käsittely on vielä alkutekijöissään ja kun itse sattuu olemaan jätetty osapuoli. Shokista seuraava apatia ja päämärättömyyden tuntu voi siepata syvään kuiluunsa ja pitää vankina niin pitkään kuin pitää – tätä aikaa ei voi kukaan etukäteen tietää tai toisen puolesta määritellä.

 

Maustetytöt tavoittavat sekä lyriikoiden, tunnelman että saundimaailman puolesta täysin sen ilmapiirin, kun omat tunteet tai paremminkin tunteiden puute rakentavat omasta elämästä ikään kuin aavikon, jonka rutikuivaa hiekkaa puhaltava ankea ja muuttumaton maisema vaikuttaa jatkuvan loputtomiin, imien ihmisestä viimeisenkin toivon. Samalta voi tuntua eroahdistuksesta kivistävä keho ja mieli, joka ei enää jaksa muuta kuin taivaltaa samanlaisina pysyvien apaattisten päivien läpi vailla pienintäkään toivoa merkityksellisemmästä tulevaisuudesta.

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Henkilön Maustetytöt (@maustetytot_yhtye) jakama julkaisu

 

Yksi tapa ilmentää tätä suunnatonta hitautta on kappaleen pituus, joka tuntuu kasvavan todellista kestoaan paljon suuremmaksi. Jos jäisin onnibussin alle tuntuu neljän minuutin sijaan kokonaiselta elämänvaiheelta, ja se vie mukanaan paljon syvemmälle kuin mihin yksittäisen biisin voisi olettaa vievän. Passiivisesti toivottomuuden silmässä vellova kappale tekee käsinkosketeltavaksi juuri sen ajattomuuden, jonka totaalinen välinpitämättömyys tuo mukanaan: “Tuskin kahviloihin, kapakoihin meen / Mitä muka niissä enää ilman sua teen”.

 

Mutta Jos jäisin onnibussin alle ei ole pelkkää maltillista harhailua. Sillä kun kertsin aika koittaa, ollaan yhtäkkiä aivan eri dimensiossa: traagisessa fantasiassa, jossa se kaikille eläville olennoille koittava viimeinen päätepiste tarjoaa yllättävän yksinkertaiselta tuntuvan ulospääsyn. Lähes Shakespearemaisista tunnelmista muistuttavassa kertosäkeessä maalaillaan kuolemaa, johon rakastavaiset yhdessä syöksyisivät kuin Romeo ja Julia konsanaan – sillä erotuksella, että kyseessä olisi vahinko, toisin kuin mainitussa näytelmässä: “Jos jäisin onnibussin alle kanssasi / Jos tukkirekka murskaisi minut sinä vierelläni / Vaikka ojassa käteni sun kädessäsi palasina makaisin / Ilo olisi pelkästään puolellani”.

 

Nyt kun kerran on historiallisista teoksista puhe, mainittakoon eräs klassikko, jota Maustetyttöjen biisi omintakeisella tavallaan versioi. Nimittäin The Smiths lauloi bussikuolemista ja kohtalokkaista rekkatörmäyksistä kuolemattomaksi (heh…) hittibiisiksi kasvaneella julkaisullaan There is a light that never goes out, joka ilmestyi jo kasarilla. Jos jäisin onnibussin alle tekee The Smithsille kunniaa ja mukailee alkuperäiskappaleen melankolista mutta ei missään nimessä toivotonta tunnelmaa.

 

Joka tapauksessa kertsissä maalaillaan voimakkaita kielikuvia, joiden luoma tummanpuhuva maisema muistuttaa kauhuelokuvien varjoisasta estetiikasta. Kuitenkin Maustetyttöjen muotoilemana mukana on myös ripaus keveyttä, joka estää tunnelmaa painumasta liian pilkkopimeäksi. Sillä kuvissa, joita Maustetytöt piirtävät esiin, on myös jotakin hämmentävän kaunista. Kenties kokonaisuus lainehtii sen verran eteerisen ja runollisen puolella, että vaikka biisin synkkyys tulee iholle, niin tulee sen herkkyyskin. Jollain tapaa, sanomatta sitä suoraan, onnistuu Jos jäisin onnibussin alle olemaan kaikessa surumielisyydessään myös rohkaiseva. Se saattaa johtua vertaistuellisesta aspektista, tai ehkä jostakin alitajuisesta ilmavasta vibasta, mutta täyttä murhetta se ei suinkaan ole, vaikka siltä voisi päällepäin vaikuttaa.

 

Vielä viimeiseksi pohditaan toista alitajuista asiaa, nimittäin sanoja, jotka eivät suostu tulemaan ulos. Biisissä viitataan mysteeriin, joka kätkeytyy kärsivän sisälle piilossa makaavien sanojen muodossa: “Kirpputoreilla, kirjakaupoissa etsin kaiket päivät / Turhaan sanoja, jotka mun sisälle jäivät”. Se, mitä nämä sanat tarkalleen ottaen ovat, sekä se, mikä niiden tarkoitus on, saattaa olla tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on se, mitä niiden sanomatta jääminen merkitsee. Onko kyseessä jokin ainutlaatuinen hukattu tilaisuus? Vai mahdollisuus vapautua piinaavasta sydänsurusta jollakin katarttisella tavalla, jonkinlaisen tunnustuksen tai paljastuksen muodossa? Kuuluvatko sanat hukattuun menneisyyteen vai rehellisempään tulevaisuuteen?

 

Kuuntele Maustetyttöjen albumi, niin se saattaa selvitä.