Nää silmät ei valehtele julkaistiin jo viime kesänä, kun Visio LP ilmestyi, mutta biisi ja sen tekijäkaksikko on tällä hetkellä monellakin tapaa ajankohtainen. Monspilla 28.6. julkaistu Kokoelma koostuu kappaleista, joita on ennen voinut kuulla kolmella eri julkaisulla, ja lisäksi kappaleesta, johon kohta pureudutaan, julkaistiin perjantaina musiikkivideo. Kokoelma juhlistaa Pyövelin & Nastyn vuosien aikana luomaa musiikkia, sekä päättää kaksikon yhteisen taipaleen, vaikka Pyöveli jättääkin ikkunan musiikin tekemiselle edelleen auki (onneksi!).

 

Yksi Pyövelin valttikorteista on aina ollut ikivanhasta aiheesta kirjoittaminen tavalla, joka on samaan aikaan sekä huumorintajuinen että kantaa ottava. Kyseinen aihe on tietenkin päihteidenkäyttö ja tässä tapauksessa tarkemmin pilven polttaminen. Kantaa ottavalla en kuitenkaan tarkoita kriittisyyttä, jolla pyrittäisi nostamaan esiin kaikki maailman ongelmat päihteisiin liittyen, enkä myöskään päinvastaista eli älytöntä hehkuttamista ja sokeaa hyvien puolien huomioimista. Tarkoitan lähestymistapaa, joka on realistinen ja lähtökohdiltaan todelliseen elämään pohjautuva, mutta joka juuri huumorin kautta saa miettimään ilmiötä kokonaisuudessaan. Päihteiden ihannointi tai vastakohtana niiden vaaroista saarnaaminen helposti turruttaa kuulijan eikä tuo keskusteluun mitään uutta, mutta pehmeämpi ote toimii virkistävällä tavalla saaden kuulijan imeytymään tarinaan ideologian sijaan. Tarinan sanomalla voi sitten kukin tehdä mitä itse lystää.

 

Tarinallisuus on tässäkin Pyövelin & Nastyn kappaleessa jälleen voimakkaana, kun Pyöveli tutkiskelee jäistä olemustaan milloin zombiena, milloin kylmän kouriin vangittuna pakasteallashaikalana. Nää silmät ei valehtele on oodi kaikille niille, joille on tuttua puuhaa valua lähi-Alepaan viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa, roudata kassalle korillinen pelkkää mässäiltävää ja ahdistua kassaneidin epäluuloisesta tuijotuksesta. Arki ei oikein pelitä, vaan päivä toisensa jälkeen on samaa jumista säätämistä ja sosiaaliset kohtaamiset vaivalloisia yrityksiä rikkoa jäinen panssari itsensä ympäriltä: “Avaa uusii päivii niinku tyhjii laatikoita / Käy kuivii keskusteluja, sanat on ku aavikoita”. Kappaleesta huokuu tietty melankolisuus sen johdosta, että jää on yltänyt niin syvälle ytimiin, ettei sitä ehkä koskaan saa sulatettua, mutta samalla reflektointia määrittää todellisten tunnetilojen uupuminen, mikä taitaa olla varsin loogista ottaen huomioon miten paljon sitä pajaria on pitänyt polttaa päätyäkseen Pyövelin kiviseen asemaan. “Mä oon kivessä ku miekka, kivessä ku kallio / Joskus niin kivessä etten tiedä enää missäpäin on Kallio”.

 

 

Pyövelin hahmo on tietenkin äärimmilleen viety parodia siitä, miltä tosielämän esimerkki samasta tilasta voisi näyttää, mutta jotain hyvin tunnistettavaa ja samaistuttavaa on tässä epäsosiaalisessa jumipäässä, joka hiippailee savuisena pitkin öitä ja välttelee ihmiskontaktia – ainakin sellaista, joka vaatii sanallista vuorovaikutusta. Jos hetkeksi poistetaan biisistä se aspekti, että kyvyttömyys kohdata muita ihmisiä johtuu kannabiksesta tai muista päihteistä, jotka saavat pupillit reagoimaan mutta ulkokuoren jäätymään, voisi Nää silmät ei valehtele kertoa kenen tahansa introvertin elämästä. Ehkä hieman kärjistettynä, mutta idealtaan hyvin todenmukaisena.

 

Ei tarvitse olla päihteiden vuoksi täysin seis ahdistuakseen sosiaalisista tilanteista ja kokeakseen vaikeaksi välittää muille ihmisille se, mitä sisällään tuntee ja ajattelee. “Ahdistaa kutsut juhliin, siel joutuu ehkä jutella / Pakastealtaassa syvemmälle sukella” tiivistää Pyöveli, ja uskaltaisin väittää, että moni meistä on jossain elämänvaiheessa stressannut sitä, että juhliin pitäisi mennä, mutta ajatus ihmismassoista ja random asioiden höpöttämisestä tuntemattomille tyypeille tuntuu enemmän rangaistukselta kuin mahtavalta elämykseltä. Mahdottomuus murtautua jäisen muurin läpi voi olla myös suorastaan staattinen luonteenpiirre ohimenevän hankaluuden sijaan. Eikä sen pitäisi haitata – jokaisella on oikeus olla mitä on. Yhteiskunnassamme etenkin työelämä rakentuu niin vahvasti verkostoitumisen varaan, että ei ehkä haittaisi laajentaa näiden vakiintuneiden tapojen ääriviivoja mahduttamaan myös ne, jotka eivät löydä sisältään värikästä sosiaalista perhosta. Toki sosiaalinen elämä rikastuttaa ja ihmiskontakti lämmittää, mutta kaikille se ei ole niin kepeää. “Joskus niin öissä et luulen et kyseessä on pimeä keskiaika / Kunnes mä muistan et täälläpäin on kivikausi aina.”

 

Se siitä vakavasta pohdiskelusta. Pyöveli puhuu isoista asioista, jos sen niin tahtoo ottaa, mutta pokerinaamansa takaa niin nokkelasti, että biisi on sekä lyyrisesti että nyt musavideon myötä myös visuaalisesti oikeasti todella iso ilo tanssikohtauksineen kaikkineen: “Yötä vasten kotiin saapuu savunen sotilas / Aamulla patjalla makaa tuntematon zombilas”. Käy fiilistelemässä rakeiseen tyyliin kuvattu öinen musavideo alta, ja ota haltuun Pyövelin & Nastyn tuotanto, josta osa löytyy nyt ekaa kertaa kokoelmana Spotifysta!