Perjantaina julkaistu Ajan henki ennakoi helmikuun alussa postuumisti ilmestyvää Ezkimon albumia, jonka tämän veli Juan Muteniac on keskeneräisestä materiaalista koonnut ja viimeistellyt sekä kokonaisuudessaan tuottanut.

 

Kuinka monesti olet elämässäsi törmännyt asenteeseen, jonka mukaan ennen kaikki oli paremmin? Jokainen meistä lienee joskus kuullut isämäisiä tarinoita siitä, kuinka “silloin kun minä olin nuori” hiihdettiin sata kilsaa kouluun ja kannettiin mukisematta omat vedet ja leikittiin kiitollisina käpylehmillä. Usein näihin tarinoihin liittyy jonkinlainen opettavainen näkökulma, jonka mukaan nykyajan lellityt nuoret pääsevät liian helpolla ja sietäisivät olla hyvillään kaikesta siitä luksuksesta, joka tähän mukavaan elämään kuuluu.

 

Ezkimon postuumisti julkaistu single Ajan henki, jossa feattaa Anssi Kela, on tämä asenne musiikillisessa pähkinänkuoressa; niin muodoltaan että sisällöltään. Kappaleessa nimittäin muistellaan entisaikojen musaskeneä, jonka läpäisi rakkaus ja sielu, joka tuntui sydämessä asti ja jota tehtiin täysin päinvastaisista motiiveista kuin nykyajan varta vasten listahiteiksi leivotut megahitit.

 

Biisissä luetellaan pitkä liuta kotimaisen musiikkikentän legendoja Juicesta Rauliin ja asetetaan nämä vastakkain nykyisen purkkapopin kanssa, jonka edustajista kenelläkään ei ole sen vertaa painoarvoa, että näitä kannattaisi alkaa erikseen nimetä. Mikä on toki aivan ymmärrettävää, jos nykymusiikki ei herätä muita tunteita kuin kyllästyneisyyttä ja pettyneisyyttä – vaikeahan siitä massasta olisi ketään erikseen eritellä, idoleiden nimeämisestä puhumattakaan.

 

Ezkimo rajaa biisissä niitä syitä, joiden vuoksi kokee modernimman musiikkikentän ahdistavana ja tyhjänä. Suurimpina esiin nousevat raha sekä kaupallisuus: kun nämä kaksi mustaa hevosta saavat yksin vetää rekeä, ovat rakkaus ja sielukkuus koko touhusta hyvin kaukana. Eikä se toki mikään salaisuus ole, että ne pahamaineiset levy-yhtiön sedät monesti pistävät näppinsä peliin ja muuttavat ehkä alunperin oikeastikin sydämellä tehdyn biisin vastaamaan sitä geneerisempää ja ulkoisten mallien mukaan määriteltyä mielikuvaa hyvästä ja suositusta kappaleesta, jolloin alkuperäinen sisältö ja sen mukana aito tunnekin katoaa: “Lafkat vetää ku lokomotiivi, se on paha ku raha on koko motiivi”.

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Henkilön Juho Mutenia (@juanmuteniac) jakama julkaisu

 

Mutta onko tilanne todella niin yksioikoisen paha ja sieluton kuin Ajan henki viestittää? Toki radioiden hittilistoilla yötä päivää ja kuukaudesta toiseen pauhaavat kolmiminuuttiset jumputukset ovat usein pelkkiä laskelmoidusti rahantakomismielessä rakenneltuja tuotteita, mutta se ei tarkoita, etteikö niiden seasta voisi löytyä vaikka minkälaisia helmiä. Ne keinot, joilla musiikkia nykyään tehdään, ovat viime vuosikymmenien aikana muuttuneet rajusti, ja saundi on luonnollisesti aivan eri maailmasta kuin vaikkapa 80-luvulla, mutta maapallo on yhä täynnä ihmisiä, joiden ainoa palava intohimo elämässä on päästä ilmaisemaan itseään ja tunteitaan musiikin kautta.

 

Jos joku heistä saa äänensä kuuluviin paketissa, joka jollekin toiselle näyttää pelkältä ulkomusiikillisista lähtökohdista kasatulta myyntitavaralta, poistaako se teoksen arvon? Eikö se ilo ja onni, jonka tämä artisti kokee, kun kuulee biisinsä ekaa kertaa aamuradiossa, tai kapuaa sydän jännityksestä pamppaillen ensimmäiselle festarilavalleen, ole aivan yhtä tärkeä ja oikeutettu kuin kenen tahansa entisaikojen rokkipapan polku?

 

Ezkimolla on kuitenkin pointtinsa, joka on tärkeä tulla kuulluksi. Totuus nimittäin on, että osa niistä arvoista, jotka musiikkikenttää nykyään ohjaavat ja määrittävät, yksinkertaisesti mekanisoivat kulttuuria, jolla voisi muista lähtökohdista tehtynä olla potentiaalia mullistaa koko maailma. Kuten Anssi Kela sydäntäsärkevästi laulaa: Missä se on nyt se rakkaus?“.