Nopsajalka julkaisi viime perjantaina uuden biisin nimeltä Burnout. Kappaleella käsitellään ulkopuolisia paineita ja niiden alle uupumista, sekä pohditaan kiireisen elämäntyylin normalisointia. Biisi on viides single lokakuun puolivälissä julkaistavalta albumilta nimeltä Sade.

 

 

 

 

Yksi hämmentävimpiä asioita suoritusyhteiskunnassamme on uupumuksella ja tappiin asti vääntämisellä leveily. Toki loputtoman kasvun tavoittelemisen ja kapitalistisen systeemin ihannoimisen valossa asia käy järkeen, sillä kyseisen järjestelmän sanelemien ideaalitavoitteiden alttarilla ihminen on pelkkä työkalu, jonka ainoa arvo piilee siinä, mitä ja kuinka paljon hän tuottaa. Jos ainoa oikeutus olemassaololle piilee tuloksellisuudessa, lienee aivan luontevaa pitää loppuunpalamista jonkinlaisena positiivisena saavutuksena. Onhan se todiste siitä, että on antanut kaikkensa ja enemmänkin.

 

Mutta kun asetelmaa tarkastelee yhtään etäämmältä, alkaa sen vääristyneisyys ja suorastaan sairaalloisuus huokua esiin. Tätä dilemmaa käsittelee Nopsajalka uudessa biisissään Burnout, jossa tätä sairaudeksikin katsottavaa tilaa ei todellakaan ihannoida – paitsi ehkä sarkastisesti. Artisti itse paloi loppuun ensimmäisen kerran jo vuonna 2006 – heti kun ensimmäinen sooloalbumi oli saatu pihalle. Burnout on siitä lähtien kulkenut elämässä mukana eri muodoissaan. Nyt uudessa kappaleessa viesti välittyy selkeänä: burnout on todellinen ongelma ja aikamme surullinen mittari. Se kertoo painavaa tarinaa siitä, kuinka matalalle arvotamme ihmiselämän ja kuinka absoluuttisesti palvomme suorittamista.

 

Ristiriitaisinta koko loppuunpalamisen konseptissa on se, että taho, jolle kaikkensa antaessaan ihminen on sairastunut, hylkää yksilön heti kun tämä ei enää kykene antamaan. Kuinka epäkiitollista ja kylmäävää on oivaltaa rakennelman yksipuolisuus: kun olisi sinun aikasi saada esimerkiksi hoivaa tai turvaa tai tilaa levätä, ei sinut sairastuttanut osapuoli laitakaan tikkua ristiin. Se ei ole sen duuni, vaan sen duuni on haalia lisää kyvykkäitä työntekijöitä, jotka jatkavat ikuisen tulen ruokkimista.

 

Toki tilanteet ovat yksilöllisiä ja konkreettisissa tapahtumissa on loputtomasti sävyjä, mutta jos ajatellaan suoritusyhteiskuntaa itsenäisenä olentona, ei sen mekanismiin kuulu sisäänrakennettuna mitään muuta kuin tarve kasvaa. Joku voisi tässä vaiheessa ihmetellä, eikö yksilöllä itsellään ole mitään vastuuta omasta hyvinvoinnistaan, mutta valitettavan usein valinta on tehtävä toimeentulon ja jaksamisen välillä. Molempien samanaikainen vaaliminen on tehty ihmeellisen monimutkaiseksi.

 

 

Nopsajalka kertoo kappaleestaan näin: “Mä oon oppinut elämään burnoutin kanssa, se on nykyään kuin ystävä joka ilmoittaa milloin pitäis hengittää ja levätä. Mä en koe että se on missään vaiheessa poistunut kokonaan, tai että haluisinkaan että se kokonaan häviäis. Tää biisi on mulle yks tapa selvitä siitä, että sille pystyy vähän nauramaan.

Biisillä haluan tuoda esiin myös sen puolen, miten burnout on meidän kollektiivinen valinta. Kiireisen elämäntyylin normalisointi on vienyt meidät tälle tielle.” Tilanne vaatisikin entistä enemmän julkista käsittelyä ja ääneenpuhumista, sillä vaikka työuupumus tuskin on kenellekään enää tuntematon konsepti, ei kipeästi kaivattu mahdollisuus hidastamiseen näy käytännön tasolla oikein mitenkään.

 

Nopsajalka haluaa biisillään puuttua etenkin musiikkiympyröissä vallitsevaan vakavaan tilanteeseen: “Mä haluisin nähdä sellaisen maailman, jossa artistien ei tarttis jäädä tauolle hoitamaan itseään kun sattuu.” Lupa hidastaa, kuulostella omia oloja, rauhoittua heti kun vähänkin tuntuu siltä, mahdollisuus saada apua yhteisöltä sekä turvaverkko silloin kun väsyttää – miksi nämä tuntuvat jo ajatuksenakin niin utopistisilta? Miten vieraantuneita olemme itsestämme ja oikeudestamme voida hyvin, kun duunissa painaminen menee niin itsestäänselvästi omien, täysin luontevien tarpeiden edelle? Miksi olemme leimanneet levon tarpeen heikkoudeksi ja taukojen ottamisen laiskuudeksi?

 

Ehkä tilanne ei kuitenkaan ole ikuisesti tuomittu, vaan juuri Burnoutin kaltaiset biisit pienentävät kuilua perusoikeuksien sekä armottoman työelämän välillä. Onhan hidastamisen kulttuurista puhuttu jo vuosia – valtavan masiinan suunnan kääntäminen vain kestää vähintään yhtä pitkään, kun siihen kuuluu konkreettisten tavoitteiden lisäksi asenteet, uskomukset ja alitajuntaan istutetut mittarit omalle ihmisarvolle. Joka tapauksessa Nopsajalan haikeansuloisen keinuttava kappale avaa silmät ja kehottaa omalla veikeällä tavallaan hakemaan muutosta mieluummin heti kuin huomenna.

 

Ja me mennään yhdessä burnoutiin, koitetaan vaan nauttii tästä pudotuksen tunteesta