OLPEKKALEVIN kuudes EP kantaa nimeä 05, ja se julkaistiin viime perjantaina. Mitä EP:n päätösraita Sisin haluaa kertoa?

 

 

Jokaisella julkaisulla se vain varmistuu, se mikä alusta asti oli nähtävissä: jos kaipaat sielunpuhdistusmusaa, jos sekoilet eksyneenä ja pimeässä, jos elämän ja oman itsen rakennuspalikat ovat hukassa – tsekkaa OLPEKKALEV. Nyt jo kuudennen EP:n teemat ovat OLPEKKALEVille ominaisia ja tuttuja, vaikka niitä harvemmin suomiräpissä käsitellään. Aihepiirit pyörivät pitkälti henkisen kasvun, ihmisyyden ja jumalallisuuden sekä egon ja sielun ympärillä, mutta koska teemat itsessään ovat lähestulkoon pohjattomia, ei tekijöiden tuotanto ole toisteista.

 

Sisin on lyhyydessään hämmentävän laaja tiivistelmä siitä, mikä tällä planeetalla ja olemassaolossamme on olennaista. Vain vähän päälle pariminuuttiseksi jäävän biisin kesto ilmentääkin kenties osaltaan sitä, mitä kappale itsessäänkin viestittää: onko millään muulla kuin muutamalla ydinasialla mitään merkitystä? Tarvitseeko sitä ilmaista suuremmin kuin parilla hassulla lauseella? Onko kaikki mitä tarvitsemme, mihin meidän kuuluisi keskittyä ja mitä kultivoida, kiteytettävissä näin yksinkertaiseksi?

 

Ihmisyyden kourissa sitä yrittää onnistumisia kokeakseen niin kovasti rakentaa jotakin jatkuvasti suurempaa ja parempaa, mutta Sisin vie päinvastaiseen ääripäähän. Kappaleessa palataan kaiken päälleliimatun ja väkinäisen takaa keskiöön, josta puuttuu ylimääräiset äänet ja turhat puheet, jossa tilaa on tarpeeksi kaikelle, mutta jota samalla ei tarvitse täyttää ollenkaan. “Puhuttu jo ihan tarpeeks, kuunneltu jo ihan tarpeeks, mietitty jo ihan tarpeeks, kaikki tuo maistuu valheelt.” Yksi OLPEKKALEVin vahvuuksia on totutun ja vallitsevan kyseenalaistaminen, ja sitä Sisinkin tekee. Millaista roskaa olemme valmiita kasaamaan sisällemme ja kuinka tarpeettomaan törkyyn annamme itsemme hukkua?

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Tammikuu 2020 1. Syys 2. Syli 3. Sofia 2.0 4. Sisin

Henkilön OLPEKKALEV (@olpekkalev) jakama julkaisu

 

Vaikka kappaletta värittää tietynlaisen kyllästymisen ja turhautumisen eteenpäin ajava voima, ei siinä suinkaan keskitytä siihen, mikä on pielessä. Ennemmin Sisin on oodi rakkaudelle ja Äiti Maalle, juurtumiselle ja maadoittumiselle. Se on hyväksyvä nyökkäys ihmismielen osaamattomalle tempoilulle ja samalla muistutus siitä, mikä rauhoittaa levotonta ja pimeää energiaa.

 

Itse asiassa yksi vastauksista löytyy nimenomaan pimeästä, sillä biisissä ollaan valmiita päästämään tutusta irti ja syöksymään tuntemattomaan, täyteen pimeyteen. Yksi universaaleista totuuksista kuuluu niin, että “mitä enemmän tiedät, sitä vähemmän ymmärrät tietäväsi”, minkä voi osaltaan katsoa viittaavan juuri siihen laajenevaan epätietoisuuden spektriin, joka aukeaa, kun oppimisen myötä yhä useampi asia menettää merkityksensä ja putoilee pois, sekä samalla herättelee lukuisia uusia käsityksiä. Todella pieni osa niistä totuudeksi väitetyistä seikoista, joista nyky-yhteiskuntamme rakennamme, ansaitsee lopullista vaalimista – jos yksikään. Mitä syvemmälle ytimeen tiensä kaivaa, sen tarpeettomammaksi kaiken matkalla kohtaamansa havaitsee.

 

Kenties kaikki päättyy siihen mistä alkoikin; kenties synnymme maapallolle kiertämään yhden syklin vain pudottautuaksemme takaisin sinne, mistä tulimme. Ja näin luuppi jatkuu lukemattomat kerrat, kunnes viimein olemme valmiita nousemaan ikuisuuden virtaan: “Takas kohtuun, takas lohtuun”. Sillä miksi kantaa demoneita mukanaan, miksi kärsiä vapaaehtoisesti? Sisin ravistautuu vapaaksi siitä illuusiosta, että elämän pitää näyttää ja tuntua tietynlaiselta – Kalevin viisaiden sanojen virratessa läpi Olpekin lempeän utuisena sykkivän biitin ei kuulijalle jää muita tehtäviä kuin avautua ja sisäistää. Se on jo täydellinen alku.