Pimeneviin päiviin ja viileneviin iltoihin ilmestyi perjantaina 30.8. Pihlajan Pimee, joka pureutuu ihmisluonteen hämäriin kerroksiin ja varjoisiin salaisuuksiin.

 

Jos pyörremyrsky olisi biisi, se olisi Pihlajan Pimee. Mutta tämä pyörremyrsky ei olekaan mikään normaali ohimenevä tuholainen, vaan tumma ja viettelevä. Aavistuksen makea. Arvaamaton ja hurja, mutta kutsuva. Sellainen, joka herättää pelkoa ja aktivoi vaaraan reagoivat aistit, mutta samalla hypnotisoi ja pyytää astumaan lähemmäs.

 

Tai ei pyydä. Käskee.

 

Pimee on sanoituksiltaan sinänsä simppeli ja helposti omaksuttavissa, mutta nyt ei olekaan kyse järjellä ymmärrettävistä asioista. Biisin välittämä tunne on se juttu. Ennen kuin heittäydytään siihen, katsotaan kuitenkin hetki tätä verbaalista kerrosta. Mitä Pihlaja haluaa meille sanoa?

 

Kappaleen ytimessä on sen nimenkin mukaisesti pimeys – tässä yhteydessä siis persoonan tai käytöksen yhtenä määrittävänä tekijänä. Ominaisuus, jota usein käytetään negatiivisessa mielessä tarkoituksena solvata tai vähätellä, käännetään biisissä ympäri tarkoittamaan jotain vastustamatonta ja upeaa: “Sä huudat mun nimee, vaik oon vähän pimee”. Juuri tämä määritelmien ulkopuolelle liukeneva jokin, joka peittyy hämärään ja pakenee normeja, saa muut koukkuun ja janoamaan lisää.

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Sä huudat mun nimee just siks 👁 Pimee 30.8.

Henkilön Pihlaja (@pihlajatitta) jakama julkaisu

 

Herkkyys, avoimuus, voimakkaat tunnereaktiot ja ympäristön energioiden aistiminen ovat kaikki piirteitä, jotka tavanomaisesti luetaan feminiinisiksi ja joita keskimäärin naiset ilmentävät enemmän kuin miehet. Asian laita ei välttämättä todellisuudessa ole niin: koska yhteiskuntamme pakottaa sukupuolia tietynlaisiin muotteihin, kasvaa myös kynnys ilmentää omaa syvintä itseään. Koska perinteisesti maskuliiniset ominaisuudet ovat niitä, joita ihannoidaan, voi kenelle tahansa tuottaa häpeää ilmaista esimerkiksi herkkyyttä ja sen synnyttämiä reaktioita.

 

Historian saatossa kuitenkin etenkin naisia on tavattu leimata hulluiksi, vainoharhaisiksi, hysteerisiksi ja sekopäisiksi. Usein pohjalla on ollut juuri jonkinlainen pimeys, joka on koettu uhkana ja joka on pitänyt aina niin tasaisten ja loogisten miesten toimesta taltuttaa ja poistaa yhteiskunnasta. Eikä ilmiö suinkaan ole menneisyyttä: esimerkiksi noitavainoihin kuolee vielä tänäkin päivänä tuhansia ihmisiä vuosittain. Vaikka kaikki heistä eivät ole naisia, kohdistuu vainoaminen juuri niihin ominaisuuksiin, jotka eivät istu kovuutta ja konkretiaa ihannoivan yhteiskunnan kuvaan mallikansalaisesta.

 

Siksi Pihlajan Pimee on niin hieno. Se liittyy osaksi sitä liikehdintää, joka pala palalta poistaa stigmaa siltä “hulluudelta”, jonka kategoriaan naisia niin auliisti tyrkitään. Se, että on vähän pimee, voi olla niin syvä ja antoisa voimavara, että sitä sietää ennemmin kadehtia kuin kammoksua. Kuinka tylsä olisi yhteiskunta täynnä pelkkiä ymmärrettäviä, sopusointuisia ja tottelevaisia jäseniä! Me tarvitsemme juuri heitä, jotka antavat myrskynsä pauhata ja monimuotoisen persoonansa mellastaa vapaana.

 

Noniin, sitten se tunne. Jotakin pakahduttavaa on Pihlajan ulosannissa ja kappaleessa, joka kohisten nousee kohti pauhaavaa huippuaan. Sanoitetun sanoman ohella se intensiteetti, joka kappaleesta huokuu, kertoo ihan omaa tarinaansa. Se kutittelee mielikuvitusta ja lupaa jotakin ennennäkemätöntä; jotain, joka ei välttämättä ole turvallista, mutta kaikessa turvattomuudessaan tarpeellista. Jota kerran sen koettuaan ei enää halua elää ilman.

 

Kappaleessa möyritään alitajunnan syvissä vesissä, siellä mikä aukeaa kun aurinko laskee ja tietoiset ja kunnialliset tarkoitusperät menettävät merkityksensä: “Mitä sä teet, mihin sä meet, ku ilta viilenee ja tulee pimee“. Moni meistä noudattaa normeja ja sääntöjä niin sokeasti, että ei olisi pahitteeksi kuunnella sitä ääntä, joka kuiskii pimeydestä heittämään tutut roolit syrjään ja maistamaan sitä, mikä ehkä pelottaa mutta kuitenkin lumoten kutsuu. Pimee on tästä täydellinen ensipuraisu – sen kun puret!