Perjantaina 6.9. julkaistu Rekamin Eksodus vie kuulijan äärimmäisten kysymysten, potentiaalisten vastausten ja mahdollisten totuuksien äärelle. Rekamin kanssa pohtimassa ovat Asa, Stepa ja Paperi T, joten aikamoisesta järkäleestä on kyse niin aiheen kuin kokoonpanon puolesta.

 

Jos jonkun haluaa kertomaan ihmiskunnan historiasta, evoluutiosta, nykytilasta ja tulevaisuudesta kaikki yhdessä kappaleessa, on se tämä kopla. Rekamin Eksodus, johon vierailemaan on kutsuttu Asa, Paperi T ja Stepa, ottaa kantaakseen suuren tehtävän, kun muutamalla rivillä saadaan selitettyä periaatteessa ihmisen koko olemassaolon salaisuus. Tai salaisuudet. Vivahteikkaita näkökulmia riittää, sillä irtoaahan meistä moneksi kulttuuriksi, heimoksi ja tapojemme orjaksi. Kuitenkin lopulta kaikki toiminta, virheet ja yritykset lävistää olemisen pinta ja iskeytyä sen syvimpään ytimeen on koottavissa muutamaksi perusperiaatteeksi, joita Eksoduksessa ansiokkaasti aukaistaan.

 

Sanonnan mukaan mitä useampi kokki, sitä huonompi soppa, mutta tässä tapauksessa homma näyttäisi menevän päinvastoin. Rekami, Asa ja Papru antavat kaikki oman näkemyksensä aiheesta, jonka Stepa kertsissä kokoaa ja nimeää ei sen vaatimattomammin kuin elämän kiertokuluksi. Mutta vaikka lähestymistapoja on useita, pysyy paketti tiiviinä ja ytimekkäänä, samalla kun sen aikana ehditään sukeltaa läpi alkuaikojen aina tulevaisuuskuviin asti. Eksodus on kuin se kuuluisa hetki ennen kuolemaa, jonka aikana elämä välähtää silmien editse. Tässä tapauksessa se on koko ihmiskunnan elämä, periaatteet ja mokat, jotka kulkevat kolmiminuuttisena liukuhihnana läpi tajunnan ja jättävät hengästyneenä ihmettelemään, mitä äsken tapahtui.

 

 

Koetetaanpaas siis perata sitä, mitä Eksodus meille kertoo. Vaikka yksilön elämä on universumin mittakaavassa pienempi kuin silmänräpäys, olemme yhdessä tiettyjä kaavoja toistamalla onnistuneet luomaan tiettyjä kuvioita, joilla muokkaamme maapalloa sellaiseksi kuin se milloinkin on, ja jonka voimme yhtenäistää ihmisen kollektiiviseksi elämäksi, vaikka se miljoonia eri sävyjä sisältäisikin. Tämä asia sinänsä lienee itsestäänselvyys, mutta harvemmin se esitetään näin kirkkaasti ja selväpiirteisesti kuin nyt, kuitenkaan kuulijalle jätettävää pureskeltavaa poistamatta.

 

Apinasta koneeksi, kerjäläisestä presidentiksi, luonnonlapsesta totuuden turruttajaksi ja kansantaudista kansantuhoon – kuljemme läpi evoluution portaita ja kehitymme olomuotoina kohti yhä hiotumpia ja määrätietoisempia rakennelmia, mutta samalla puskemme omia rajojamme kohti pimeää tuntematonta arvojen pohjalta, joiden itse aiheutetuilta seurauksilta hämmästyttävällä päättäväisyydellä suljemme silmämme. Voiton tavoittelu määrää ja status ratkaisee, vaikka pohjimmiltaan olemme kaikki pelkkää soluista koostuvaa tähtipölyä ja samoista juurista lähtöisin.

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Täältä näkee koko maailman #lofootit

Henkilön Stepa (@stepapalupa) jakama julkaisu

 

Asan sanoin “On lähestyminen väärä, ökyilijät takas lähelle maata mä käännän / Tuo öljyn öyhötys saa kokonaan jäädä” – huomiomme voisi jakautua niin moneen, ja silti valitsemme yhä uudestaan kiintopisteeksemme sen, joka lopulta ajaa meitä yhä syvemmälle suohon. Puhun me-muodossa, mutta tarkoitan tietenkin valtaapitäviä: heitä, jotka tikapuiden ylimmältä askelmalta ihmeellisten sattumusten vuoksi ovat saaneet luvan hallita ja hajottaa kaikkien muidenkin puolesta.

 

Fyysisiä olomuotoja tärkeämpiä ovat niiden pohjalla vaikuttavat aikomukset ja toiveet, sillä olemuksemme ja perinteemme ovat vasta aineettoman lopputuotetta. Siihen Eksoduksessa vasta pureudutaankin: millaista on kollektiivinen toimintamme, ja miksi pyörimme juuri tällaista luuppia? Valmiita vastauksia ei suoranaisesti anneta, vaan enemmänkin selvitetään miksi niiden löytäminen ei välttämättä ole olennaista. Onko vastauksia ylipäätään olemassa, vai onko juuri niiden puuttuminen kaiken ydin, vastaus itsessään?

 

Olemme taitavia puolustelemaan tekemisiämme, silottelemaan ahdistusta joka nenämme edessä huutaa, hamuamaan merkityksiä, jotka sopivat milloin mihinkin tarpeisiimme, sekä antamaan periksi mukavuudenhalullemme. Kovin yleväksi ei menettelyämme voi sanoa, mutta onko sillä väliä, jos pyörimme kaikki saman kompromissin kehässä? Ehkä emme voi muuta kuin yhä uudestaan koettaa lävistää konventioitamme tarkkanäköisyyden keihäällä ja pyrkiä katsomaan itse kehräämiemme kudosten taakse, kuten nyt Eksodus osaltaan tekee.

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Henkilön Henri Pulkkinen/Paperi T (@henripulk) jakama julkaisu

 

Kaikesta suuruudenhulluudestamme huolimatta emme – onneksi – ole kaikkivoipia. Ihminen kyllä kovasti sorkkii ja sen seurauksena vahingossa ja tahallaan tuhoaa kaikkea mihin koskee, mutta tietyt periaatteet ja lait ovat universumin määräämiä, ja menevät siksi ihmisen tahdon yli. Yksi näistä on se simppeli ja muuttumaton asetus, joka nyt tämän kappaleen ytimessä on, ja joka ei muuksi muovaannu, vaikka kuinka koettaisimme hyödyntää, tieteellistää ja teknologistaa itsemme ja luonnon ympäriltämme.

 

Elämän kiertokulkuun nimittäin kuuluu kuolema. Mikään mistään ei säily ennallaan, ja kaikki me poistumme lopulta, ihan sama mihin suuntaan me tätä vallitsevaa tietoisuuttamme taivuttelemme. Jostain syystä koetamme hinnalla millä hyvänsä kieltää tätä perimmäistä totuutta, vaikka se loisi jatkuvan syvän eksistentiaalisen kriisin. Paperi T heittää osuvasti: “Sun pitää opetella olee luuseri ku kaikki meistä hävii täältä kuitenki” – universumin mittakaavassa kukaan ei ole sen suurempi voittaja kuin toinenkaan, ja kaikista vähiten näillä arvoasteikoilla, jotka me olemme “menestyksen” punnitsemiseksi rakentaneet. Universumille sillä ei ole mitään väliä. Eksoduksessa tiivistyy taipumuksemme vääriä arvoja havittelemalla sekä laiskalla eskapismilla pilata oma potentiaalimme, sekä sen jälkeen vain… kadota. Mihin oikein takerrumme, kun mikään ei voi meitä lopulliselta tuholta pelastaa? Yritämmekö itsemme säästääksemme tuhota kaiken jo etukäteen, ikään kuin omaehtoisuus olisi pelastus?

 

Vaikka näin kliinisesti katsottuna Eksoduksen sanoma saattaa kuulostaa lohduttomalta, ei se sitä suinkaan ole. Väliä on myös biitillä, tunnelmalla ja aistien varaan jäävillä tekijöillä, jotka luovat kokonaisuutta ihan yhtä paljon kuin objektiivisesti – niin pitkälti kuin se nyt omien filttereiden läpi on mahdollista – luettu verbaalinen sisältö. Sanallinen viesti on toki ehdottoman tärkeä, mutta kokonaisuudeksi rakentuvana kappale on kutkuttava, mystinen ja jollain lailla jopa rohkaiseva sukellus salaisuuksiin, jotka, jos niitä vaivautuisimme katselemaan, voisivat pelottavan sijaan olla hyväksyttäviä, ehkä jopa tyynnyttäviä. Sillä joskus tämäkin hetki tulee olemaan pelkkää historiaa, jonka luonnonlait pyyhkivät näkyvistä. Miltä haluamme sen näyttävän nyt, kun se vielä vallitsee? Jos jollain on väliä, niin millä?

 

Mitä täs on opittu ja opitaan / Ihan sama mihin kunhan sohitaan / Päähän lähtölaukauksii / Pahaenteisii saarnauksii, räpit luolamaalauksii