Vilma Alinan tammikuun lopussa julkaistu biisi käsittelee pettämistä ja ihmismielen vaikeammin selitettävissä olevia puolia. Miksi rikollinen palaa aina rikospaikalle?

 

 

Ihmisen mieli on monin tavoin uskomaton, mutta ehkä käsittämättömimpiä puolia on kyky työntää syrjään sellaiset asiat ja tunteet, jotka ovat liian vaikeita tähän hetkeen kohdata. Joillain kyky on niin äärimmäinen, että hankalat tunteet liukenevat tiedostamattomaan ikuisiksi ajoiksi, ellei niitä sieltä väkisin tietoisuuden valoon taas poimita. Toki käsittelemättä jääneet painavan tai olennaisen tuntuiset fiilikset ilmenevät helposti joko sairauksina tai selittämättöminä olotiloina, jos ne eivät koskaan pääse pinnalle, mutta lähes taikavoimaan verrattava kyky sivuuttamiseen asuu ihmisessä joka tapauksessa.

 

Miksi me välttelemme? Ei kai tunteissa mitään, sen kun tuntee vaan ja homma selvä. Harmillisesti asia ei kuitenkaan ole näin simppeli, vaan tietynlaiset olot voivat painavuudessaan olla sietämättömiä kohdata. Pari tällaista ydintunnetta, joiden pelossa saatamme tehdä vallan ihmeellisiä asioita välttääksemme niiden huomaamista, ovat syyllisyys ja häpeä. Siitä pääsemmekin Vilma Alinan biisiin, jossa nämä kaksi tuntemusta suorastaan varastavat shown. Rikollinen on nimittäin kappale pettämisestä, ja huh miten paljon potentiaalista välteltävää se herättääkään.

 

Biisissä kolmiodraama kuvataan näkökulmasta, jossa parisuhteessa oleva yrittää samanaikaisesti sekä ylläpitää salaista suhdetta, pitää kumppaninsa tyytyväisenä ja tietämättömänä sekä kestää kaikkia niitä oloja, jotka tästä kuviosta heräävät: “En voi syödä, en voi nukahtaa, en voi katumusta pulloon hukuttaa”. Tiedossa kyllä on, kuinka tuhoavaa kaiken paljastuminen olisi, puhumattakaan siitä millaista alitajuista tuhoa merkittävän asian piilottelu tekee sekä itselle että muille osapuolille, jotka vähintään tiedostamattomalla tasolla mitä luultavimmin aistivat jonkin olevan pielessä.

 

Mutta siinä missä häpeää ja syyllisyyttä tekee mieli vältellä, vetävät intohimo, nautinto ja kielletyn hedelmän herättämät fiilikset yhtä suurella voimalla puoleensa. Kuinka tällaista ristiriitaa vastaan pitäisi ihmisparan pystyä onnistuneesti taistelemaan?

 

 

Sitä ihmettelee Vilma Alina biisissään, joka on kipeän aiheensa takia itse asiassa varsin merkityksellinen. Toki kukin meistä haluaisi olla täydellinen, mutta emme ole – sen sijaan olemme ihmisiä. Siksi silloin jos ja kun astumme polulle, joka vie meidät joskus varsin syvällekin moraalisesti arveluttaviin tilanteisiin ja toimintamalleihin, on hyvä, ettei kyseessä ainakaan ole mikään tabu. Jos omista virheistään ei saisi puhua ääneen, ei se ainakaan estäisi virheiden tapahtumista tulevaisuudessa, me kun kykenemme siihen jo monesti esille nousseeseen tunteiden ja totuuksien tukahduttamiseen.

 

Mutta kun biisit kuten Rikollinen sanoittavat ihmisluonteen pimeämpiä puolia, voi omankin elämän häpeää herättävien tapahtumien käsittely muuttua aavistuksen helpommaksi. Pimeää polkua ei tarvitse kulkea yksin.

 

Kappaleessa on surumielisestä yleistunnelmasta huolimatta jollain lailla myös runollinen viba, mikä tekee siitä taideteoksena kauniin. Hieman kuin länkkäreiden yksinäinen ratsastaja biisin minäkertoja navigoi ihmissuhteiden karikkoisessa maailmassa ja yrittää parhaansa mukaan selviytyä mahdollisimman vähin mustelmin, vaikka jokin selittämätön voima saa hänet kerta toisensa palaamaan sinne, mikä tekee kaikille pahaa. Vaikka se ei käy loogisesti järkeen, että ihminen omasta halustaan ylläpitää olosuhteita, jotka satuttavat ja rikkovat, kulkee kappaleessa mukana se sanoittamaton energia, jonka kenties suurin osa meistä ymmärtää, ja joka saa meidät toistamaan samoja virheitä.

 

Emme ole puhtaasti järkiperäisiä olentoja, vaan meitä ohjaavat nekin tunteet, joita kaikista eniten yritämme työntää pois. Sillä: “Mut just niin kauan kun sanoitat syntisi suudelmii kaulalle / Se on yhtä varmaa kun marraskuun harmaa, et rikollinen palaa aina rikospaikalle”.