Kesäkuun lopussa ilmestyi Sebastian Da Costan uusi EP nimeltä Neljän tunnustuksen tanssi, jonka päätösraita Vihreää kultaa sopii täydellisesti BLM-liikkeen keskelle tuomaan tarvittua näkökulmaa ja rohkeutta tulevaisuuteen.

 

 

 

Kuinka monta kertaa parin viime kuukauden aikana olet kuullut väitteen “ei meillä Suomessa”? Ei meillä Suomessa ole rasismia. Ei poliisiväkivaltaa. Ei yhtään mitenkään paha tilanne. Ei täällä syrjitä. Ei täällä ahdistella. Ei täällä tapeta. Harmillisen yleinen kanta tuntuu olevan se, että jos jotain ei ole tapahtunut henkilökohtaisesti itselle, sellaista ei tapahdu ylipäätään kenellekään ikinä missään. Varmasti todella tehokas tapa rakentaa subjektiivista ja joustamatonta maailmankuvaa, jonka on tärkeä näyttää juuri sellaiselta kuin itse haluaa, mutta toisaalta kovin epätehokas tapa ymmärtää toisten ihmisten kokemuksia, oman kuplan ulkopuolelle jääviä realiteetteja, sekä maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa on.

 

Seuraavan kerran kun joku laukoo yllä mainitun kaltaisia älynväläyksiä siitä, että kyllä täällä meillä lintukodossa on kaikki oikein erinomaisesti, voi hänelle soittaa Sebastian Da Costan uudelta EP:ltä löytyvän päätösraidan nimeltä Vihreää kultaa. Katsellaan sitten uusiksi. Uusi EP nimeltä Neljän tunnustuksen tanssi sisältää muutaman omakohtaisen kappaleen, joista viimeinen pureutuu sydänjuuria myöten siihen, mikä muutenkin on BLM-liikkeen myötä vellonut pinnalla koko tähänastisen kesän ajan.

 

Vihreää kultaa on kronologiseen tarinamuotoon rakennettu kertomus yhden ihmisen elämästä, jota on 6-vuotiaasta asti värittänyt pelko, ulkopuolisuuden tunne ja häpeä – kaikki näistä seurauksia rasismista, joka jo pieneen lapseen kohdistettuna on ottanut väkivaltaisia muotoja. Väkivaltaa toki on kaikki syrjivä toiminta, liittyi siihen sitten fyysisiä ilmaisumuotoja tai ei, mutta Sebastian Da Costan tarinassa järkyttävää on se, miten filtteritöntä ja julmaa naapureiden käytös on puolustuskyvytöntä alaikäistä kohtaan ollut. Vaasassa kasvanut mies on pienestä pitäen joutunut huutelun, ahdistelun ja uhkaavan käytöksen muodossa kohtaamaan aina samaa viestiä: sinä et kuulu tänne, etkä ole meidän arvoisemme: “Aikuisen raivo ja siskojen parku / Tartuin mä käsistä juostiin me karkuun / Ja vannoin ku kasvan nii tilanne haltuun”.

 

Iällä ei myöhemminkään elämässä ole tuntunut olevan mitään vaikutusta siihen, suojaako se ulkopuolisten vihamielisyydeltä vai ei, sillä Sebastian Da Costan tarina jatkuu kasuaalilla toteamuksella, että kouluun piti jo 9-vuotiaana kuljettaa veistä. Muuten ei ollut turvassa puukkoa heiluttelevilta tyypeiltä. Teini-iässä vuosia läsnä ollut syrjivä käytös sekä väkivallan uhka muuttui itseen kohdistuvaksi negatiivisuudeksi: “Häpesin näitä mun noloja juttuja”. Mitä muuta edes voi odottaa? Jos etenkin kasvuiässä, kun identiteetti vasta rakentuu ja itsetunto hakee haparoivia ensimuotojaan, kuulee jatkuvasti olevansa epänormaali tai muita huonompi, kuinka mielikuva itsestä voisikaan olla eheä ja positiivinen?

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Meiltä meille ❤️ #aitog 📽 @eventvibes

Henkilön Sebastian Da Costa (Daco) (@iamdaco) jakama julkaisu

 

Sebastian Da Costan tarinassa on jotakin, joka ravistelee ytimiä myöten. Ehkä se on se vihan puute, joka huokuu lähes lempeästä tavasta käydä läpi kenen tahansa korvaan järkyttävältä kuulostavia kokemuksia. Elämänjanaa pitkin kuljetaan askelin, jotka eivät millään lailla pyri vähättelemään tapahtunutta, mutta joiden kautta pyritään ymmärrykseen ja sen myötä tasa-arvoisempaan tulevaisuuteen – tulevaisuuteen, jossa 6-vuotiaan pojan siskoineen ei tarvitse paeta omasta kotipihastaan siksi, että joku kapeakatseinen ja itsereflektioon kykenemätön juntti ei osaa hoitaa omia ongelmiaan kuntoon, vaan kohdistaa perusteettoman vihansa täysin viattomiin sivullisiin. (Viimeisen lauseen tunnelataus on puhtaasti kirjoittajan henkilökohtaista fiilistä, sillä ei voi mitään – kappaleen epäoikeudenmukaiset kokemukset herättävät isoja tunteita).

 

Biisin loppupuoliskolla kuullaan vielä New Yorkissa tapahtuneesta välikohtauksesta, jossa Sebastian Da Costa sai “parin mustan veljen” vihat niskoilleen ja joutui tappeluun, jonka syy on tänäkin päivänä pimennossa. Tämä käsittämätön tapahtuma lienee ollut viimeinen naula arkkuun matkalla polulle, jota nykyään määrittää pelkästään rakkaus, tasa-arvo ja pyrkimys yhteiseen hyvään. Biisistä nimittäin huokuu voimakas halu radikaaliin muutokseen, jonka seurauksena ihonvärillä ja rodulla ei ihan oikeasti olisi mitään väliä, eikä väkivaltaan missään sen muodossa olisi minkäänlaista halua.

 

Sebastian Da Costa painottaa, että mikään ei muutu niin kauan kuin ihmiset täällä valitsevat puolia ja kulkevat toisiaan kyräillen, erotellen itseään muista. Tärkeää on seurata sukulinjojen myötä eteenpäin vyöryviä haitallisia asenteita ja muuttaa ne mieluiten nyt heti, sillä: “Syyttävii sormii ja osottavii mielii / Kuka oli eka, miks sitä aina miettii?”. Onko sillä väliä, kuka ekana aloitti? Vaiko kuitenkin sillä, kuka ekana lopettaa?

 

Kappaleessa ehkä kuitenkin liikuttavinta on Sebastian Da Costan kauniit sanat meitä ympäröivästä rikkaudesta, jota metsäksikin kutsutaan. Vihreää kultaa ei nimittäin suinkaan keskity pelkkään pahaan, vaan vaikeiden kokemuksien ympärille rakentuu suojaava kehikko Suomen vehreästä ja hoivaavasta luonnosta. Metsä ei arvostele eikä pilkkaa, ei erottele eikä syrji. Voisimme todella ottaa siitä oppia.

 

Tältä näyttää nykysuomalaisen tarina / Vihreetä kultaa ja metsien havina / Mulle se on piilo ja sydämes kapina / Vihreän kullan keskellä ei ahdista