Sini Yasemin julkaisi viime perjantaina uuden levyn nimeltä Minäkuva – lue alta millaisia ajatuksia levyn avaava nimikkobiisi herättää!

 

 

 

 

Tuoko mikään dynamiikka yhtä voimakkaasti esiin kaikki ristiriitaiset puolemme kuin parisuhteenomaiset diilit? Kun kuviossa on roihuava rakkaus, on kuviossa yleensä myös roihuava tunne-elämä kaikilta muiltakin osin. Jos menneisyyteen on jäänyt yhtään isompia käsittelemättömiä asioita, voi olla varma, että ne tulvivat pintaan siinä vaiheessa kun toisen ihmisen kanssa pitäisi luoda syvälle menevää yhteyttä. Ranskalainen psykoanalyytikko Jacques Lacan kehitti jo vuosikymmeniä sitten peiliteorian, jonka mukaan identiteettimme rakentuu sitä mukaan kun heijastamme sitä muihin ihmisiin. Suhteemme siis näyttävät todellisuudessa sen, mitä oman itsemme sisällämme on.

 

Palataan kuitenkin 1900-luvun Ranskasta tähän päivään, jossa Sini Yasemin on juuri julkaissut toisen albuminsa nimeltä Minäkuva. Levyltä on tämän vuoden aikana saatu esimakua säännöllisin väliajoin julkaistujen singlejen myötä, mutta kokonaisuuteen mahtuu silti kuusi täysin uuttakin kappaletta. Yksi näistä on levyn avaava Minäkuva, joka on ajatuksia ja asenteita ravisteleva hyppäys syvälle ihmismielen sekä ihmissuhteiden ytimeen.

 

Kovinkaan seesteistä siellä ei ole. Minäkuva sijoittuu eroamista muistuttavaan aikaan, kun kaikki haavat ovat niin tuoreita, että edelleen vuotavat, ja omat tunteet ovat yhtä sekavaa jäämyrskyä. Kappaleessa ihmetellään miksi se mitä itsellä on tarjota ei riitä – miksi omana itsenään oleminen johtaa hylkäykseen? Rivien väleistä huokuu epätoivoinen ristiriita, kun tavallaan oman itsensä ja käytöksensä takana haluaa seistä ylpeänä ja voimakkaana, mutta toisaalta jokin itsessä tiedostaa, että kaikki ei nyt ole ihan tasapainossa.

 

 

Tunne-elämä voi kuitenkin olla intensiivisyydessään niin hallitsevaa, että vaikka omaa käytöstään haluaisi muuttaa, ei siinä minkään loogisen päättelyn avulla ainakaan tule onnistumaan. Biisi kuvastaa kokonaistunnelmaltaan osuvasti sitä äärimmäistä maanisuutta, johon ihminen henkisten ruhjeiden vuoksi helposti syöksyy: “Mun minäkuva on mosaiikki mun traumoista / Mä en osaa erottaa rakkautta enää raivosta”. Jos ei ole koskaan oppinut miltä rakkaus voi lempeimmillään näyttää, kuinka sitä pitäisi noin vain osata ilmentää omassa elämässä?

 

Kuvaavaa oireilemaan saavissa suhteissa onkin nimenomaan rakkauden ja raivon käsi kädessä kulkeminen, kun toinen ihminen on tarpeeksi pitkään tökkinyt niitä kaikista varjelluimpia ja herkimpiä kohtia itsessä – oli kyse sitten traumoista jotka ovat syntyneet ennen suhdetta tai suhteen aikana. Usein nämä kaksi kietoutuvat yhteen ja ruokkivat toinen toistaan. Ei ihme että on vähän haastavaa rakastaa levollisesti ja nätisti, kun omat demonit pääsevät tarpeeksi triggeröivässä dynamiikassa hyppimään seinille: “Vihaan sua ihan sikan – älä jätä mua”.

 

Minäkuva puhuu traumoista osana omaa identiteettiä ja tapana rakentaa minuutta. Yhtäältä asenne kuvastaa tarvetta tulla ymmärretyksi ja hyväksytyksi “vikoineen” kaikkineen, ja toisaalta se voi kertoa tarpeesta ikään kuin testata ihmisiä, jotka haluaisi päästää lähelleen, mutta jotka herättävät liian suuren pelon torjutuksi tulemisesta. Jos joku jää vierelle vielä siinä vaiheessa kun on rauhassa saanut mellastaa vaikeimpana mahdollisena versiona itsestään, se ehkä todistaa, että kyseiseen tyyppiin voi yrittää luottaa: “Mut ethän nyt sä ymmärrä / Milt tuntuu mun pään sisällä / Ku toiveet ja kaipaukset on pommin ainekset”.

 

Biisissä leikitellään myös stereotyyppisellä populaarikulttuurista tutulla kuvastolla hullusta naisesta, joka sairaalloisen mustasukkaisuuden ja holtittomasti ailahtelevien mielialojen vallassa temppuilee ja sekoilee siihen malliin, että kukaan tai mikään ei ole turvassa. Toisin kuin perinteisesti on tapana, kappaleessa ei kuitenkaan vähätellä niitä tunteita tai toimintamalleja, jotka yhteiskunta niin auliisti leimaa sotkuiseksi sekopäisyydeksi. Biisissä päinvastoin pyydetään anteeksi ainoastaan silloin, kun ulkoinen paine niin vaatii, mutta mitään sisäsyntyistä häpeää omat traumat eivät herätä – kuten ei pidäkään. Kipua ja epäonnistumisen tunteita ne kyllä voivat tuoda pintaan, mutta kenenkään ihmisarvoa ne eivät poista.