Toukokuun kahdeskymmenes päivä tipahti Slyrre äS:n uusi levy nimeltä Kissa Buu, jonka Terapiaa-biisiin sukelletaan nyt.

 

 

Kuinka helppoa on saada yksi lause kantamaan lähes neliminuuttisen kappaleen läpi? Jos ainoa mitä biisissä sanotaan on tämä yksi ja sama asia, onko se edes mielekästä kuunneltavaa? Alkaako se puuduttaa? Lässähtääkö biisi puolivälissä, kun mitään uutta ei tulekaan?

 

Vastaukset ovat: en tiedä mutta selvitetään, on, ei, ja ei.

 

On mielekästä, ei puuduta, eikä lässähdä. Toisissa tapauksissa vastaukset voisivat olla toisenlaisia, mutta Slyrre äS:n uusi levy nimeltä Kissa Buu on sen verran erikoissettiä, että mitkään odotukset ja oletukset eivät todellakaan päde.

 

Jo kappaleiden nimistä voi tunnustella sitä omalaatuista maailmaa, johon tämä pari viikkoa sitten ilmestynyt albumi avaa kehräävät ovensa. Kokonaisuus alkaa siivoamisella ja organisoimisella suosioon nousseella japanilaisella kirjailija/tv-juontajalla, taiteilee erilaisilla äännähdyksillä kuten Skeet skeet purr purr, vuorotellen ottaa ja antaa valtaa, kuten toisiaan seuraavat biisit Haluun olla leija sekä Sä määräät antavat ymmärtää, sekä päättää matkan hymyilyttävään toteamukseen Ei kissa ole buu.

 

Nyt ei kuitenkaan tunnustella sen enempää näitä äsken mainittuja biisejä, vaan tsekataan mitä terapiassa olisi tarjolla. Nimittäin albumin tokavika biisi nimeltä Terapiaa, jossa feattaamassa on Aina, kertoo yhden lauseen avulla enemmän kuin… no okei, enemmän kuin tuhat sanaa, kuten yksi ainoa kuva voisi kertoa. Sillä biisi todella on kuin kuva, uudestaan ja uudestaan lausuttujen sanojen kohotessa yhdessä muuntuvan biitin kanssa spiraalimaisesti yhdeksi visuaaliseksi ja tunnepitoiseksi kertomukseksi. Tai kuten Matinpoika lausuu Junon biisissä Esivedos yli 11 vuoden takaa: “Audion raidalla visuaalist musaa / Ku yks biisi kertoo enemmän ku tuhat kuvaa”.

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Bumtsibum! Levy ulkona! Käy tsekkaan kiitos vaa kauhia pal! Album out check it out!

Henkilön Kissa Uolevi (@slyrreas) jakama julkaisu

 

Mitä tässä terapiakappaleessa sitten sanotaan? No näin: “Mä ja mun tyypit tarvitaan terapiaa”. Jonkinlaisia muunnoksia ja sanaleikkejä voi kappaleen läpi kuulla, mutta ydinlause pysyy samana. Ja juuri siksi, että sanoja on niin vähän, kätkeytyy niiden alle kokonaisia merkityskerrostumia, joille jokainen voi antaa oman sisältönsä. Valmiita vastauksia ei ole, sillä Slyrre äS enemmänkin tarjoaa alustan sisäisille tutkimusretkille kuin kertoo miten homman pitäisi kaavan mukaan mennä.

 

Terapia itsessään on lähes paradoksaalinen ilmiö, sillä samaan aikaan kuin se on suorastaan kollektiivinen tarve sekä kokemus, jonka yhä useampi näinä päivinä pystyy jakamaan, se on jotakin hyvin henkilökohtaista ja ainutlaatuista. Se tapahtuu suljettujen ovien takana salaisissa huoneissa, ja siellä käydään läpi asioita, joista moni ei halua puhua edes läheisimmille ystävilleen – eivätkä ehkä edes itselleen.

 

Näkemys siitä, että jokainen meistä hyötyisi terapiasta, valtaa yhteiskunnassa yhä enemmän tilaa. Sitä tarvitakseen ei ole mikään pakko olla syvästi traumatisoitunut tai vääristyneitä malleja toteuttava tyyppi, sillä jokainen on joka tapauksessa osa yhteiskuntaa ja ihmiskuntaa, joka kantaa geeneissään jopa vuosisatojen takaisia traumoja. Tai jos tästä huolimatta kokee, että omassa ulkoisessa ja sisäisessä elämässä kaikki on täydellistä, voi terapia avata silmiä ihmisyyden loputtomille kasvoille.

 

Tai ehkä mikään näistä ajatuksista ei resonoi, vaan terapia on puhtaasti yksityinen ja muusta elämästä irrallinen tapahtuma, joka hoidetaan kasuaalisti muun elämän ohella, eikä sitä sen enempää mietitä. Tai ehkä terapia onkin virallisen terapiasuhteen sijaan toinen ihminen, joku läheinen ja rakas. Sekin on ok, sillä Terapiaa on biisi kaikenlaisille lähestymistavoille. Vaikka se sisällyttää terapian tarpeeseen itsen lisäksi “mun tyypit”, se on kuin avoin kutsu tulla ja heittäytyä merkitysten valtamereen, sekä rauhassa tuntea mitä tuntee. Mutta samalla kun se lyriikkatasolla tarjoaa vapaat kädet, tarjoaa se taas biitin puolesta turvaa ja struktuuria.

 

Niin, se biitti. Sanojen alla ja päällä ja lomassa nimittäin velloo todella polveileva, lohdullinen, rohkaiseva ja vapauttava musiikillinen matka, jonka on tehnyt Sebastiwan. Biisin keskivaiheilla tapahtuu muutos intensiivisempään ja hengästyttävämpään sykkeeseen, jonka voi katsoa kertovan jonkinlaisesta ponnistelusta tai rimpuilusta… Joka lopulta purkautuu eteerisen lempeään leijailuun, joka viestittää kaiken olevan hyvin. Kuten onkin. Terapiaa pitää siitä katarttisella luonteellaan huolen.