Näin syys-lokakuun vaihteen kunniaksi syksyisen päivänvalon näki perjantaina 27.9. Spektin La Vida Lokakuu, jossa pureudutaan riehakkaalla otteella pimeän vuodenajan ylösalaisuuksiin. Spektin kolmatta albumia ennakoivalla sinkulla feattaamassa on Timo Pieni Huijaus.

 

Kuinka usein lokakuun harmauden ja ankeuden saa tuntumaan riehakkaan värikkäältä juhlalta? Suurimman osan ajasta se vuodenaika, jota kohti juuri nyt olemme menossa, tuntuu välttämättömältä pahalta, jonka läpi täytyy kaikki voimavarat käyttöönsä valjastaen väkisin puskea saadakseen kevään puolella taputella itseään selkään jälleen yhdestä onnistuneesta kaamosajasta suoriutumisesta. Spekti ja Timo Pieni Huijaus kuitenkin laskeutuvat pelastajakaksikon lailla keskelle tympeää pimeyttä riemastuttavan veikeällä sääbiisillään.

 

Small talkin kliseisiin lukeutuva aihe saa La Vida Lokakuussa aivan uuden elämän, mitä kuunnellessa on vaikea muistaa miksi säästä juttelemista niin laajasti vieroksutaan ja arvostellaan. Loppujen lopuksi harva asia koskettaa meitä kaikkia niin kollektiivisesti ja vääjäämättä kuin se, mitä taivaalla tapahtuu, miten kylmää tuulta sieltä korkeuksista nyt puskee ja kuinka lyhyeksi auringon taival läpi taivaankannen juuri tänään jää.

 

Etenkin syksyn tummuessa ja talven puhaltaessa ensimmäisiä henkäyksiään pimeneviin iltoihin on vaikea olla huomaamatta, kuinka laajalti vuodenaikojen kierto vaikuttaa yhteiskunnallisiin tottumuksiimme sekä mielialoihimme kokonaisena kansana. Yhdistääkö monikaan asia meitä niin voimakkaasti kuin kaamosmasennus?

 

 

Henkisen pahoinvoinnin ympärillä usein hiiviskellään ja sen käsittelyyn suhtaudutaan varovaisen hyssyttelevällä asenteella, mutta La Vida Lokakuussa ei tähän silkkihansikkain nysväilyyn lähdetä, vaan syysajan nurjat puolet läväytetään reippaasti pöytään ja oikein ilakoiden kirmataan keskelle sen mustinta ydintä. Lokakuun saapuessa “valo kuolee nälkään ja värit katoaa”, selviytymiskeinot ovat nollissa ja elämänhalu yhtä olematon, mutta jollain taianomaisella tavalla kurjuus kääntyy Spektin ja Timo Pieni Huijauksen otteessa varsin houkuttelevaksi tilaksi. Sitä kuvittelee kuuntelevansa kappaletta, jossa keskitytään suremaan kesän katoamista, mutta yhtäkkiä sitä tajuaakin olevansa keskellä mitä värikkäimpiä syysbileitä. Miten se on mahdollista?

 

Kaikki johtuu energiasta. Objektiivisesti tarkastellen La Vida Lokakuu on sanoituksiltaan menneiden vuosikymmenien runotyylejä lainaten surumielinen oodi kylmyydelle ja murheille, mutta koska ilmapiiri, biitti ja elinvoima sanojen takana hakee puhtinsa kyseenalaistamattomasta ja olosuhteista riippumattomasta elämästä nautiskelusta, on kokonaisvaltainen viesti lopulta täysin päinvastainen kuin mitä biisi saattaa kuulijansa alkuun huijata uskomaan. Tästä lähtökohdasta voi sanoa oikeastaan mitä vaan ilman että välittyvä fiilis olisi negatiivinen tai masentava, ja sehän onkin mitä oivallisin tapa käsitellä raskaita teemoja: “Kipeenä syön inkivääriä / Vaik haluisin syödä kivääriä”.

 

 

Toki yhtä olennainen osuutensa kannustavan ilmapiirin luomisessa on huumorilla. Sarkasmin ja hassuttelun läpi räntäsateiden surkeudessa alkaa väkisinkin nähdä koomisen sävyjä, ja kun kaipuu kesään ja torjuva asenne syksyä kohtaan on niin kova, että se innoittaa julistamaan Timo Pieni Huijauksen sanoin kuinka “Koko stadi mun aurinkorantana, Manskulla crocseissa painelen lambadaa”, alkaa syksy vaikuttaa itse asiassa aika siedettävältä, jossain määrin jopa rakastettavalta.

 

Sillä kun totuus kuitenkin on mitä on eikä siihen pysty millään konstilla vaikuttamaan, miksei saman tien syleilisi sitä? Tässä valossa toteamus “Mut silti vaik kuinka tääl karmivaa ois niin jostain syystä mä en muuttaisi pois” saa selkeät rajat samaan aikaan hyväksyvänä nyökkäyksenä vuodenaikojen kierron luomalle rikkaudelle sekä pienenä piikkinä niille, jotka marmattavat marmattamasta päästyään vaikka ihan omasta tahdostaan täällä pimeän pohjolan keskellä pyörivät.

 

La Vida Lokakuussa yhdistyy hämmentävän luontevalla tavalla kaksi toisilleen vastakkaista kulttuuria. On pohjoismaista paatosta, hyistä ja painavaa, mutta sen lävistää eteläeurooppalaiset rytmit, olé-huudot ja leudommista säistä nauttivien maiden ikiaurinkoinen asenne. Kun jo biisin nimi pistää päänsisäiset Ricky Martinit luupille, voiko mitään kovin apeaa edes odottaa? Vai pitäisikö suosiolla heivata kaikki turhat taakat pois ja antaa syksyn sekä biisin huolettoman fiiliksen viedä?