Maaliskuussa ilmestyi Ruusujen uusin biisi 4321, jossa innostutaan luopumisesta. Ruusujen toinen albumi julkaistaan toukokuun lopussa.

 

 

Kuinka helppoa (tai siis vaikeaa) olisi tältä istumalta täysin suunnittelematta aloittaa uusi elämä ilman mitään niitä konkreettisia kapistuksia, joita ympärille on vuosien saatossa kerääntynyt? Kuinka paljon tuskaa tuottaisi kävellä lopullisesti ulos omasta kodista ilman lupaa pakata mukaan yhtäkään omistamaansa asiaa? Kuinka suuri osa päivästä rakentuu omien rajojen ulkopuolella olevien tavaroiden, asioiden ja ihmissuhteiden varaan, ja kuinka iso osa omasta merkityksellisyyden tunteesta koostuu juuri niistä?

 

Ruusut ravistelee tätä turvallista kehtoa ja sukeltaa keskelle luopumista niin että oikein myrskyää. 4321 on lähtölaskenta irtipäästämiseen, kovaa kaikuva herätyshuuto lopettaa asioiden tekeminen niiden tulevaisuudessa syntyvien mahdollisten merkitysten vuoksi ja keskittyä sen sijaan tähän yhteen ainoaan hetkeen. Jos asia on sinulle rakas, sitä suuremmalla syyllä heitä se ikkunasta ulos.

 

Kuulostaa ehkä hullulta ja kauhealta ja siltä että ööh en todellakaan heitä ikkunasta yhtään mitään, mutta Ruusut on perustavalla tavalla vapauttavan asian äärellä.

 

4321 esittelee kaksi vaihtoehtoista tapaa lähestyä samaa aihepiiriä. Yksi on menneisyyden kanssa leikittely ja sen jättäminen sikseen, kun taas toinen keskittyy nykyhetken ailahtelevaan luonteeseen ja ihmisen pakkomielteeseen rakentaa kaaoksesta jotakin näennäisen kronologista ja johdonmukaista.

 

On yksi asia valita jotakin, joka siihen liittyvien muistojen tai turvallisuuden tunteen vuoksi herättää lämpimiä ja tärkeältä tuntuvia assosiaatioita, ja uskaltaa todella, lopullisesti, pysyvästi päästää siitä irti, kun taas toisenlainen tapa kultivoida itsessä tätä kykyä on tehdä jotakin merkitykselliseltä tuntuvaa pelkästään sen tekemisen vuoksi, ilman että siitä jää minkäänlaista todistetta tai fyysistä muistoa: “Mee ottaa kuva jostain kauniista / Ja sit vaan deletoi se katsomatta”.

 

Mutta miksi kaikki tämä vaivannäkö? Jos kerran kaikenlaista on vuosien varrelta säästynyt, jos kipeästi päättynyt parisuhde on helpompi muistaa valokuvien ja exän unohtuneiden tavaroiden avulla, jos säkenöivä auringonlasku on NIIN säkenöivä että se on ihan pakko esitellä instagramissa koko maailmalle, jottei sen hohdokkuus laimenisi, miksi ei tätä kaikkea saisi säilöä? Miksi pitäisi tehdä niin, että “Valitse sulle jotain rakasta / Ja sit heitä se ulos ikkunasta”?

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Toinen albumimme Kevätuhri julkaistaan 29.5.2020

Henkilön Ruusut (@ruusut555) jakama julkaisu

 

Mitään ei tietenkään pidä tehdä, mutta Ruusut kyllä vastaa näihin kysymyksiin. Ihan ekaksi saattaa tarpeeksi houkutteleva motiivi löytyä jo biisistä huokuvasta fiiliksestä, joka on aivan uskomattoman kannustava, riehakkaalla mutta sitäkin lempeämmällä tavalla. Soinnikkaan sydämellisesti aaltoilevan laulun alla kulkeva biitti on mahtipontisimmillaan kuin jonkinlainen sotahuuto, joskin ilman sotaan liittyvää aggressiivista vastakkainasettelua – hetkittäin suorastaan orkestraaliseksi äityvä ja kertsissä dynaamiseksi tanssimusaksi kaartuva biitti on vallaton, hymyilyttävä rykäisy, joka reggae-maailmasta tuttuine air horn-efekteineen todellakin vetää sohvan pohjalta ylös viskelemään niitä kamoja ulos ikkunasta.

 

Lisäksi biisissä seikkaillaan todellisuuden ja unenomaisuuden välimaastossa, jollain lailla elokuvallisuuteen vivahtavassa ympäristössä, joka saa sen esittelemät toimenpiteet vaikuttamaan viekoittelevilta porteilta toisenlaiseen todellisuuteen, joka on jännittävä ja ennen kaikkea uusi. Kyse on ihan parista elementistä, mutta niiden avulla maalattu taianomainen ympäristö toimii – vai mitä assosiaatioita herää lauseesta “Kuu liikuttaa merta meidän luokse”, jollei kutkuttavan runollisia ja lumoavia seikkailuja lupailevia?

 

Jos kuitenkaan ympäristö ei riitä kannustamaan luopumisen ilon äärelle, kertoo 4321 siltä varalta ihan suoraan, miksi irtipäästäminen on se juttu. Kyse ei ole pelkästään hetkellisestä helpotuksesta tai mistään satunnaisesta villityksestä, vaan muinaisesta viisaudesta, johon moni elämänoppikin kannustaa. Melko samaa ideologiaa sivuaa sanonta “pitää eksyä löytääkseen perille”.

 

Meillä on taipumus rakentaa todellisuutta päässämme hyvin jämäkästi tietynlaiseksi, takertua siihen ja puskea väkinäisesti sitä kohti. Siitä hyvästä menetämme ympäröivän maailman alati muuttuvan, arvaamattomuudessaan ja sekavuudessaan häikäisevän kauniin epävarman luonteen ja kaikki ne miljoonat mahdollisuudet, joita päivittäin virtaa ohitsemme.

 

Ongelma nimittäin on se, että kun yritämme itse päättää jokaisen pienimmänkin käänteen suunnan sekä takertua kauan sitten päättyneisiin tarinalinjoihin, meiltä yksinkertaisesti menee koko homma ohi. Emme mitenkään voi itse ennakoida ja tietää tulevaisuuden suuntia, joten miksi tämä pakonomainen tarve kontrolloida ja ohjailla? Miksi kannamme mukanamme kivirekeä täynnä kaikkea sitä, millä ei enää ole muuta virkaa kuin pitää meidät takertuneena menneeseen, kun voisimme olla täyttä häkää fiilistelemässä elämää sellaisena kuin se juuri nyt sattuu edessämme kohoamaan?

 

Parasta Ruusujen biisissä on se ystävällinen muoto, johon se on kirjoitettu: kappale on kuin parhaan ystävän rakastava ja rohkaiseva kutsu tehdä jotakin, johon omat voimat eivät yksin ollessa riittäisi, mutta jonka tietää olevan itselle parhaaksi. Ei muuta kuin kädestä kiinni ja ulos kuun alle, kämmenet avoimina kohti luopumisen tarjoamaa pelottavaa nautintoa.

 

“Koitetaan opetella luopumaan /

Lopettaa palavasti haluumaan /

Ei tarvii hiljasuutta pelätä / 

Tehään verivala reversenä