Timo Pieni Huijaus julkaisi perjantaina uuden biisin ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen. Kaatunut puu avaa TPH:n fiiliksiä omasta artistiudesta sekä valottaa miksi julkaisujen välissä on niin monta hiljaiselon vuotta.

 

 

 

Vaikka suomalaisuuteen liittyvät stereotypiat ehkä osittain pala palalta pehmenevät ja putoilevat pois, emmekä välttämättä enää ainakaan kokonaisuutena edusta juron ujoa, tuppisuista ja kommunikointiin kykenemätöntä kansaa, istuvat tietyt mallit silti syvässä. Yksi niistä on nimenomaan hiljaisuuden kulttuuri, jossa omat ilot pidetään vakan alla, ja vielä niitäkin suuremmin omat surut. Jos läheisemme eivät opeta meille kuinka tunteita käsitellään ja kuinka niiden purkamiseen pyydetään apua, ei sitä tee kyllä kukaan muukaan. Ja siinäpä sitten olemme, jumissa oman pahoinvointimme kanssa, joskus kyvyttöminä edes itse tiedostamaan sen olemassaoloa.

 

Timo Pieni Huijaus julkaisi viime perjantaina ensimmäisen biisinsä kahdeksaan vuoteen. Kaatunut puu on esimakua tulevalta albumilta, jota TPH on rakentanut yhdessä tuottaja Juho Rajan kanssa. Kaatunut puu kuiskailee saundillisesta muutoksesta TPH:n menneisiin julkaisuihin verrattuna, ja artisti kertookin tulevasta näin: “Musiikillinen muutos aiempiin levyihin verrattuna on lähtöisin täysin itsestäni. En näe oikein mitään järkeä siinä, että julkaisisin kolmannen samanlaisen albumin. Nyt tuntuu, että mulla on täysi vapaus tehdä sitä musaa, jota haluan nyt tehdä ja kuunnella”.

 

Muutos ei näy pelkästään äänimaisemassa, joka nojaa uusimmalla sinkulla boom bapin sijaan enemmän jylhän kaihoisaan ja moderniin henkeen, vaan kappale kertoo sisällöltäänkin artistin vuosia kestäneestä matkasta ja muutoksista oman artistiuden ja ihmisyyden aallokoissa. Ne eivät ole olleet kovin lempeät.

 

Kaatunut puu kuulostaa siltä miltä yksinäisyys, avuttomuus ja suru tuntuvat. Ne eivät ole tunteina yhtä repiviä kuin vaikkapa viha tai epätoivo, mikä voi tarkoittaa sitä, etteivät ne ole yhtä uuvuttavia, mutta toisaalta myös sitä, että niistä puuttuu se tulinen energia, joka auttaa ihmistä jaksamaan haastavien kausien keskellä. Jos vaikeita tunteita ei ruoki raivon kaltainen bensa, voivat ne muodostaa ihmisen ympärille salakavalasti ikään kuin turruttavan kalvon, jonka yhtäkkiä huomaa määrittävän koko arkea. Ja se tapahtuu nimenomaan salassa ihmiseltä itseltään, sillä mitä kauemmin käsittelemättömät negatiivisiksi mielletyt fiilikset virtaavat vapaasti, sen helpompi niihin on tottua.

 

Jostain syystä sosiaalisessa koodistossamme on olemassa outo käytäntö, joka kannustaa ihmistä peittämään juuri ne asiat, joihin hän eniten tarvitsisi yhteisönsä tukea. Joka ikinen meistä tuntee jossain vaiheessa elämäänsä esimerkiksi yksinäisyyden, surun, eksyneisyyden tai masennuksen aiheuttamaa kipua, mutta silti pidämme juuri tuota kipua häpeällisenä heikkouden merkkinä, joka tulee piilottaa maailmalta, sen sijaan että kasvattaisimme toisiimme entistä vahvempaa sidettä olemalla avoimia ja rehellisiä oikeista fiiliksistämme. Tunteitaan ei voi valita, joten miksi niitä pitää esittää? Miksi ihannoimme reippautta, tehokkuutta ja pirteyttä kaiken muun kustannuksella, kun ne muodostavat vain murto-osan ihmisyyden loputtoman värikkäästä kirjosta?

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

🍁🍁🍁

Henkilön Timo Pieni Huijaus (@timopienihuijaus) jakama julkaisu

 

Timo Pieni Huijauksen uusin biisi valottaa sitä mitä tapahtuu, kun ihmisellä ei ole keinoa luovia pois vaikeiden fiilisten karikosta: “Oon ollu eksyksissä, silmist valonpilke hävis / Piiloutunu maailmalta ja samalla kai itseltäni / Se oli ku kuurupiiloo, mut kukaan ei tullu ettii / Riippuu musta kuinka kauan haluun ajelehtii”. Ongelma on nimenomaan siinä, että jos ei osaa pyytää, ei kukaan voi auttaa – ei ainakaan jos kaikki vaikea jää pinnan alle piiloon.

 

Siinä ihminen on valitettavan hyvä, nimittäin tunteidensa kätkemisessä. Olemme sosiaalisesti sen verran älykkäitä, että osaamme kyllä aistia mitä meiltä odotetaan, ja usein toimimme sen mukaan mieluummin kuin läväytämme näkyville kaikki ne asiat, jotka eivät kahvipöytäkeskusteluissa ole sallittuja. Jos ne olisivat, millaisen muutoksen se saisi aikaan?

 

Kaatunut puu koskee etenkin TPH:n artistiutta. Näin hän summaa biisin juuria: “Olen rakentanut uraani jo 90-luvulta lähtien ja joutunut nyt pohtimaan sitä, tyydynkö tekemään elämässäni muita hommia vai palaanko vielä sen jutun pariin, jota olen eniten rakastanut. Tämä kappale ehkä antaa joillekin vastauksia siihen, miksi en ole julkaissut musiikkia”. Ja kyllähän se antaa, vastauksia paljon muuhunkin kuin tähän yhteen tiettyyn asiaan. Musiikki kun ei ole mikään tyhjiössä syntyvä muusta elämästä irrallinen yksityiskohta, vaan luomiseen ja inspiroitumiseen vaadittavat olosuhteet rakentuvat kuin palapeli kaikesta siitä, mitä oman pään sisällä ja omassa elämässä tapahtuu.

 

Kaikista merkittävintä siinä miten kappale kuulijalle välittyy on siinä käytetty aikamuoto. On nimittäin selvää, että kaikki ne vaikeudet ja tuskat joista biisissä kerrotaan ovat nyt takanapäin, eivätkä ne enää varjosta samalla tavalla kuin menneisyydessä: “Hereille havahduin ku vika lehti putos / Ei toiset nähny sisään ja mä en nähny ulos”. Siksi Kaatunut puu ei suinkaan jätä jälkeensä lohdutonta vaikutelmaa, vaan päinvastoin: etenkin mahtipontisen lopetuksen jäljiltä fiilis on rohkaistunut ja helpottunut. Nimittäin sen lisäksi, että pahin on selvästi takana, tekisi meille kaikille hyvää sekä itse avautua että kuunnella muiden tarinoita. Kollektiivisella jakamisella ja sen synnyttämällä samaistumisella voisi olla arvaamaton voima.

 

 

Kuuntele biisi Youtubesta:

 

 

Kuuntele biisi Spotifysta:

 

 

Katso TPH:n vierailu Sonnin Taacassa: