Toge Rososen lokakuun puolivälin tienoilla julkaistu uutuussingle Stop herättelee pohtimaan, junnaako oma elämä liian harmaana, ja jos vastaus on kyllä, värittämään sitä uusiksi itselle mieluisammilla sävyillä.

 

Kuinka moni kuuluu siihen ihmistyypin kategoriaan, jolla alkaa tähän vuodenaikaan nousta paniikinomainen fiilis siitä, että tänne kylmään ja märkään ei ainakaan voi jäädä? Että nyt ne lentokoneen siivet alle ja hurautus lämpimään, ihan sama mihin, kunhan se ei ole kolkon kalsea pohjoismaa. Toge Rososen Stop ilmentää tätä poispääsyä edeltävää kriisiä monella tasolla – on muun muassa toiveita Kanarialle pakenemisesta, mutta vaikka talvea inhoavat aurinkoihmiset kappaleeseen varmasti voivat samaistua, ei se oikeastaan ole vuodenaikasidonnainen ollenkaan.

 

Stop on kuin kaamosmasennus koko elämän mittakaavassa. Kun syynä ahdistukseen ei olekaan valon puute taivaalla, vaan valon puute elämässä. Kun niskaan putoavat loskaisten lumiryöppyjen sijaan oman kodin seinät. Kun ympärille tiivistyvä pimeys johtuu kellonajan sijaan päivien junnaavasta samanlaisuudesta, turruttavasta mielekkyyden puutteesta. Kun kaatosade on enemmänkin mielentila kuin luontoäidin aikaansaannos.

 

Ihmismielen kyky hahmottaa omia toiveita, mahdollisuuksia ja vaihtoehtoisia todellisuuksia suhteessa nykyhetkeen on suorastaan kiehtova: useimmiten päädymme katselemaan unelmiamme kuin lasiseinän takana vilkkuvaa houkuttelevaa horisonttia, jonka päätämme jo sitä katsellessamme olevan saavuttamattomissa. Kiusaamme itseämme jossittelemalla ja ihmettelemällä kontrastia nykyisen kurjuuden ja toiveissa siintävän unelmaelämän välillä, mutta emme koe että työkaluja tämän välimatkan umpeen kuromiseksi olisi välttämättä olemassakaan.

 

Siksi Stop on biisi, jota sietää kuunnella tarkasti. Sillä se on työkalu. Se on huuto keskeltä sitä tyhjiötä, joka syntyy, kun oma elämä muuttuu tylsyydessään sietämättömäksi, mutta pelko tuntemattoman edessä pitelee yhä aloillaan. Stop on ne viimeiset hengenvedot ennen hyppyä, jota mieli kaikin voimin vastustelee ja jota ei voi uskoa tekevänsä ennen kuin vasta sillä sekunnilla, kun kehon lihakset melkein kuin ilman tietoista päätöstä jännittyvät ja takaisin kääntymisen mahdollisuus sulkeutuu.

 

 

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

 

Kohta tulee lumi❄️ Kohta tulee Avaruustaajuus 👽 📸: @teevati #avaruustaajuus #syksy #oaklandathletics

Henkilön Toge Rosonen (@toge_rosonen) jakama julkaisu

 

Ihminen sietää epämukavuutta järjettömiin mittoihin asti, sillä jostain syystä tarpeemme turvallisuudelle on niin suuri, että teemme mitä vain välttääksemme uusien asioiden mukanaan tuomaa epävarmuutta. Siksi muutosvoiman kasaaminen on aina prosessi, mikä kuuluu myös Stopissa. Kyse ei ole niinkään ulkoisten olosuhteiden järjestelemisestä, vaan mielen tasolla tapahtuvasta korjaustyöstä: “Oon oppinu virheistä vastuuni kantaa / Pyytämään anteeks ja anteeksi antaa”. Tiedostamisella on iso rooli, sillä näkemättä omia toistuvia mekanismejaan ja hahmottamatta tyytymättömyytensä alkulähteitä on vaikeaa käydä koko asiaan käsiksi.

 

Yksi merkki siitä, että on oikealla polulla, on ristiriitaisesti se, että kaikki tuntuu vaikeutuvan ja menevän just siten kuin ei haluaisi. Jonkinlainen luonnonlaki se vissiin on, että kun vihdoin sitoutuu tavoittelemaan todellisia halujaan ja sielunsa syvyyksiä, joutuu kohtaamaan kaikki mahdolliset esteet ja testit ennen kuin saapuu yhdenkään välietapin äärelle: “Ja mä yritän demonit päästäni tappaa mut aina meen askeleen eteen ja kaks taa”. Stop on kuitenkin rohkaiseva esimerkki periksiantamattomuudesta, joka kyllä siihen tiukasti kiinnittyessä kantaa läpi harmaan kaikkien sävyjen.

 

Lopulta kappaleen uumenista nousee voimakkaimpana yksi ainoa tunne, ja se on toivo. Sitä todella tarvitaan, että jaksaisi kestää kaiken sen synkän ja lohduttoman, jota samanlaisina toisiaan seuraavat päivät mukanaan tuovat. Että jaksaisi luottaa siihen, että vaikka asiat eivät tapahdu sormia napsauttamalla, se ei tarkoita etteivätkö ne tapahtuisi koskaan: “Toivon et sade puhdistais kaiken paskan / Maisemat ei vaihdu vaikka alotin matkan / Ehkä mä törmäsin vihdoin karmaan”.

 

Joten stop, jos et halua elää sitä elämää, jota elät. Stop, jos et ole sata prossaa onnellinen. Stop kaikelle muulle kuin parhaalle mahdolliselle. Stop ei kuitenkaan ole mikään self-helpmäinen vaaleanpunaisten unelmien kyllästämä inspiraatiopläjäys, vaikka se inspiraationa hyvin toimiikin, vaan jalat maassa ja silmät realiteeteille auki kulkeva kaunistelematon ääni todellisesta elämästä. Tealin tuottama kappale huokuu biitiltäänkin niitä sisäisiä maailmoja, jotka elämän käännekohdissa törmäilevät: usvaista, melankolista, paikoin mahtipontista ja paikoin spiraalimaisesti kiertyviä lupaavia sfäärejä. Elämä on arvaamatonta, mutta se vasta onni onkin.

 

Ja haluun nähdä uuden aamun / Valvon kunnes saavun sinne missä mun maailma on valmis