Tuomas Kauhaselta ilmestyi tänään uusi single nimeltä Jointti. Onko biisi pelkkää kosteaa biletystä vai löytyykö sen sisältä muutakin?

 

Tuomas Kauhasen tänään julkaistu sinkku Jointti ilmestyy luonteelleen täydellisimpään aikaan, nimittäin kesän kynnyksellä. Laulettu kertsi painuu heti ekalla kuuntelukerralla jonnekin tuonne aivojen kerroksiin ja saa huomaamatta rallattelemaan biisiä milloin missäkin: “Jos sul on on jointti, pistä palamaan / Kossuu ja spraittii, kaada mitä vaan / Silmät ei liiku mut leuat jauhaa / Anna synteettistä mielenrauhaa”. Mutta vaikka pystyn jo sieluni silmin näkemään lämpimän kesäillan alle kokoontuneen festariyleisön hoilaamassa Jointtia yhteen ääneen ja kilistelemässä siiderein ikuiselle nuoruudelle, on biisi muutakin kuin riemukas ylistyslaulu bailaamiselle ja kuosaamiselle – oikeastaan sitä se nimenomaan ei ole.

 

Jointti on petollisen huolettoman kuuloinen, sisältä armoton ajankuva: “Pullamössösukupolvelt irtoo iloo huumeist / Kukaan meist käy muissa ku intohimoduuneis” tiivistää sen, mistä biisissä osaltaan on kyse. Nyt aikuisuuttaan elävä sukupolvi on lipunut kauas sota-ajan pula-ajattelusta ja sisukkuudesta. Haaveita ja suuria haluja kyllä riittää, kun taas ymmärrys resurssien rajallisuudesta uupuu. Mikä tahansa tekeminen tai työ ei todellakaan kelpaa, vaan elämän kaikkien osa-alueiden on oltava mielekkäitä, samoin tunteiden. Mulle kaikki heti nyt -ajattelu valtaa tilaa, eikä sen ylläpitämisessä mitkään keinot ole kyseenalaisia, eivät ainakaan päihteiden tarjoamat oikotiet onneen. Jos on tylsää, sytytä spliffi. Jos vituttaa, juo känni.

 

Mitään vikaa ei toki ole siinä, että havittelee maksimaalista onnea. En koskaan ole ymmärtänyt ajatusta siinä, että elämän läpi pitäisi raataa menemään, suostua yhteiskunnan malleihin vaikka ne kuinka veisivät elämänilon tai kerätä suorituspisteitä onnettomaksi tekevällä puurtamisella. Mutta, kuten Jointti rivien väleistä viestittää, ei yltäkylläisyydessä ja jatkuvassa juhlimisessakaan välttämättä ole maagisesti onnelliseksi tekeviä elementtejä, vaan lopputulos voi jäädä varsin ontoksi. “Huolet pois, ottaa yhellä shotilla puolet pois” ei ole kehotus vaan ironinen toteamus.

 

Asan verse putoaa luontevasti biisin toiselle puoliskolle, ja jatkaa aihetta tälle artistille ominaisesti sekä ajatusjuoksun että flown puolesta kiemuraiseen tyyliin. Asakin käsittelee riimeissään sitä, kuinka mukamas siistiä mutta oikeasti ei yhtään siistiä on vedellä sekiksissä elämän läpi: “Kierrelly kaarrellu koukussa sumus / kahet öyskät kai mä tiedän mist mä puhun” ja “Tiedätsä missä vaiheessa tuli normiks vedellä polla pimeeks” maalailee monelle ehkä liiankin tuttua elämäntyyliä, joka mahdollisesti vielä tuntuu hohdokkaalta, tai josta kiilto on jo alkanut kulua pois.

 

Painavasta aiheesta huolimatta Jointista puuttuu lohduttomuus. Se on enemmänkin energinen ravistelu, jossa näkökulma, jota monet ehkä epäröivät tarkastella lähempää, nostetaan siekailematta ilmoille, reippaasti laulaen kääntöpuolet esiin. Tarttuva melodia pehmentää sanomaa, joka ei ole saarnaava, vaan realistinen. Sen kun sekoilet, mutta joskus se huominen on jo tänään ja jostainhan ne turrutetut tunteet lopulta virtaavat esiin.