Jaska13:n ja Forresterin muodostama Vaasankatu Eternal pohtii uudella singlellään elämän jälkeistä todellisuutta sekä asioita, jotka meistä jäävät elämään.

 

 

On nämä aikamoisia aikoja, kun kuolemanjälkeinen ajattelu valtaa tilaa ja herättää tuntemuksia arkipäiväisten asioiden ohella, kenties jopa itse muuntuen arkipäiväiseksi asiaksi. Kun kulttuuriimme ei suoranaisesti kuulu kuoleman integroiminen osaksi normaalielämää, vaan päinvastoin sen kaikenlainen hyssyttely, pelkääminen ja tiedostamattomaan työntäminen, tulee elämän päättymisen pohtiminen räpissä myönteisenä yllätyksenä. Jokainen meistä sen kohtaa, joten miksi esittää kuolematonta, kuten niin monin tavoin olemme tottuneet tekemään?

 

Vaasankatu Eternal julkaisi viime viikolla biisin Maailmantuskaa, joka pohtii rajaa elämän ja kuoleman välillä. Mitä matka tuonpuoleiseen konkreettisesti tarkoittaa? Mitä täältä lähtee mukaan? Millä lopulta on painoarvoa, tai paremminkin: onko millään?

 

Jos kuolema-aspektin laittaa hetkeksi sivuun, paistaa biisistä läpi ennen kaikkea rakkaus musiikkiin. Eri formaateissaan ja tyylilajeissaan musiikki muodostaa elämässä sen verran monta peruspilaria, että luonnollisesti taivaan tai helvetin porteilla seistessä nimenomaan musiikki on se, mikä mietityttää: “Ku feidaan bläkkii mitä mä tuun jättää jälkeen / Toivottavasti muutaman kassun, muutaman LP:n”. Kuoleman kynnykselle joudumme kulkemaan yksin, mutta musiikin kautta luomme yhteyksiä muihin sekä avaamme tuntemuksia, jotka muuten saattaisivat jäädä iäksi sisuksiimme vellomaan.

 

Musiikki onkin siinä mielessä täydellinen linkki elämän ja kuoleman välillä, että se voi jäädä elämään yhtä pitkäksi aikaa kuin ihmiskunta, ehkä jopa sen jälkeenkin. Kun fyysinen ajoneuvomme jossain vaiheessa väkisinkin joutuu jättämään leikin kesken, ei musiikin sisälle kapseloiduilla sanoilla, tunteilla ja oivalluksilla ole kehomme kaltaisia rajoituksia. Siksi toive oman musiikin säilymisestä jälkipolville paljastaa enemmän kuin ensikuulemalta saattaa tulla ajatelleeksi: musiikin kautta osa itsestä pysyy planeetallamme mahdollisesti ikuisesti. Kuin maan pinnalle jäisi pieni siru sielusta. Ehkä emme olekaan niin ehdottoman kuolevaisia kuin olemme tottuneet ajattelemaan?

 

 

Lisäksi musiikin kautta yhteys muihin täällä vaeltaviin tyyppeihin säilyy, sekä voi jatkaa kulkuaan pitkin ties mitä polkuja, joita ei voi ennalta arvata. Sen kautta paljastuukin toinen yleisinhimillinen piirre, joka lienee yksi syy siihen, että kuolema niin monelle näyttäytyy pelottavana asiana, jota ei oikein haluta ajatella tai hyväksyä osana elämää. Nimittäin tarve tuntea yhteenkuuluvuutta, olla jotakin kautta osa täällä vellovaa ihmismassaa – se asuu jossakin muodossaan varmasti meissä kaikissa. Vaikka hyväksyisi sen, että kuoleman joutuu kohtaamaan yksin, voi siitä huolimatta olla tarve lohdulliselle fiilikselle siitä, että oma elämä ei ole ollut täysin itseen käpertyvä, vaan muutkin voivat siitä ammentaa ja ymmärtää omaa sielunelämää.

 

Kuoleman ovia raotettaessa yllättävän moni seikka omassa elämässä saattaa menettää merkityksensä. Kun uskaltautuu edes hetkeksi hahmottamaan ihmiselämän rajallisuuden sekä suuremman tarkoituksen (tai tarkoituksettomuuden, riippuen siitä mitä itse haluaa vuosillaan tehdä), ei niillä hullun siisteillä lenkkareilla, Leviksen farkuilla tai tiskivuorilla ole oikeasti yhtään mitään väliä.

 

Mutta musiikilla on. Se voi auttaa, herättää tunteita, viihdyttää, pelastaa tylsyydeltä tai yksinäisyydeltä, ja siksi sen jälkeensä jättäminen voi kaiken merkityksettömyyden tilalle synnyttää merkitystä. Että antaa elämälle takaisin edes jotakin. Ettei oma oleminen ole pelkästään ohimenevä sekunnin mittainen henkäys ikuisuudessa, vaan että siitä jää elämään edes jonkinlainen vire. Vaasankatu Eternal heittää Instagram-tilillään, että “Kelailtiin, et mitä me jätetään jälkeen, ku dropataan geimeistä. Maailmantuskaa ja läjä paskaa”, mutta tämä paskaläjäksi kutsuttu voi olla kaikkea muuta kuin paskaa. Herättäähän jo tämäkin kappale pohtimaan kysymyksiä, jotka ovat suorastaan valtavia.

 

Vaikka nämä kelat saattavat tuntua painavilta, on Vaasankatu Eternalin biisi kaikkea muuta kuin raskassoutuinen. Siitä kuultaa melankolia ja nimen mukaisesti maailmantuska, mutta kappale esitetään leppeällä ja ihmisläheisellä otteella. DJ Megamasan biitti on pölyisyydessään suorastaan lämmin, ja fiiliksessä on jotakin lohdullisen maanläheistä. Ei se kuolema tunnu itse asiassa enää ollenkaan niin pelottavalta.