VALKO julkaisi perjantaina 27.9. kolmen biisin VIOLETTI EP:n. Äänimaailman kokonaisuudelle loihtii Syntetik Sven, ja upeat tekstitykset ovat Aura Nurmen käsialaa. Nimikkokappaleella kadotettu voima herätetään unenomaisen mutta tulikuumana värähtelevän energian kautta henkiin.

 

Astumme tuntemattomaan todellisuuteen heti kun Violetti kohisten kumahtaa käyntiin. Biisin tunnelman kulmakivet ovat sikäli tuttuja, että menetykseen ja sen synnyttämään apatiaan kukin meistä voinee jollain tasolla samaistua, mutta ennestään tutkimaton on se henki, jonka VALKO tulkinnallaan ja Aura Nurmi sanoituksillaan meille loihtii kaipuun kautta esiin. Sitä ensin kavahtaa, sillä jonkin näin salaperäisen ja vieraan edessä suojeluvaistot väkisinkin aktivoituvat, mutta samasta syystä sitä onkin äkisti aivan hypnoosissa. Haltioissaan siitä etuoikeudesta, että saa hetkeksi vilkaista esiripun tuolle puolen.

 

Sillä jotain niin kokonaisvaltaisen toisenlaista on Violetissa, että mieli haluaa kategorisoida sen näytelmäksi, uneksi, rinnakkaistodellisuudeksi. Näin sen sokkeloisia tuttuun arkeen pohjaavia kiinnekohtia ei niin hanakasti tarvitse etsiä, vaan on lupa antautua sille aivan järisyttävälle tunteelle, jota VALKO sykäys sykäykseltä kerii esiin. Niitä arkisia ankkureita kun ei tule löytämään vaikka niiden perässä kuinka sukeltelisi, eikä logiikalla ole Violetin maailmassa sijaa. On vain udussa lepäävä sula ydin, jota yhä korkeammiksi kasvavien liekkien avulla noidutaan näkyväksi.

 

Mikään totaalisen kryptisyyden viittaan pukeutunut täysmysteeri Violetti ei toki ole. Jos tulkinnanvaralle tilaa jättävät kutkuttavan runolliset tekstipolut ja niiden alla sykkivä maaginen Syntetik Svenin biitti luovatkin yhteisesti kokemusta salatusta todellisuudesta, värähtelevät biisissä tarttumapintana katoamisen, kadottamisen, lähtemisen, kuolemankin teemat. Kirkkaaksi laajenee nimenomaan poissaolo, sen jälkeensä jättämä tuntemattomaan sysivä ja orvoksi, etsiväksi tekevä tila.

 

Jo alun asetelma on visuaalisesti niin voimakas, että sen pohjalta pääsee ponnistamaan suoraan pysähtyneisyyden sydämeen: “Koti harmittavassa kunnossa / Matot rypyssä, otsat rypyssä / Kyyneleet lattialla kuin seisonut pesuvesi / Olet kadottanut sen jota kutsun violetiksesi”. Samalla tämä yksi ainokainen osio kaipauksen olemusta halkovia lauseita kuvastaa koko kappaleen taikaa – kuinka vähäeleisyyden sisällä myrskyää kokonainen raivokas universumi, ja kuinka taitavasti näennäisesti todenmukainen kulkee abstraktin kanssa käsi kädessä, kasvattaen kuvitelmaa häilyvistä rajoista ja loputtomiin aukeavista ovista.

 

 

Lumoava on se keskipiste, jonka ympärille Violetti nimeä myöten kietoutuu: “Sä oot kadottanut sen, mitä mä kutsun sun violetiksesi”. Sen lisäksi, että mielikuva itsessään on äärimmäisen kiehtova, on sen viestissä jotain lopullista ja siksi kaikessa viiltävyydessään upeaa. Violettia väriä käyttävät monissa kulttuureissa uskonnolliset johtajat, ja ennen vanhaan ainoastaan kuninkaallisilla oli varaa tähän monimerkityksiseen värisävyyn – eikö jonkin näin olennaisen katoaminen, lähteminen tai kuoleminen, olekin nimenomaan kruunun pudottamista, tai jopa riistämistä, pois pakottamista? Tiettyjen uskomusten mukaan violetti värinä ja energiana taas kuvastaa ylöspäin kohti taivaita aukeavaa ikuisuutta, vapautumista ja jumaluutta – kuinka ääretöntä on siinä tapauksessa violetin valuminen tyhjiin.

 

Violetissa kruunun pudottamisen ja pyhän pienentämisen epäpyhäksi voi nähdä kertovan feminiinisen voiman ja rikkauden sivuuttamisesta, sen yhteiskunnallisesti toisarvoisesta asemasta ja kodin rajojen sisälle jäävästä äänettömästä turhautumisen ja tukahtumisen huudosta. Tämän vuosisatoja naiselta naiselle kulkeneen perinnön näkyväksi tekemisessä asuu uskomaton voima, kun äänen saa se kauhu, jota ulkopuolisten toimesta yritetään yhteen sukupuoleen jatkuvasti loputtomin keinoin istuttaa. Kuten Violetti osoittaa, puskee luonnonlaki kuitenkin ohi ihmisen kieroutuneen hallinnantarpeen – katoamisen jättämässä tyhjyydessäkin nimittäin asuu toivo, ja tapetun tilalle juurtuu häivähdys uudesta.

 

Violetti on taideteoksena aisteille hyvin kokonaisvaltainen kokemus, sillä aivan kuin musiikillisessa puolessa ei olisi tarpeeksi sukelleltavaa, saa kuuntelemisen lisäksi halutessaan upota Satu Malin kuvaamaan ja editoimaan sadunomaiseen musiikkivideoon. Videossa unimaailma korostuu ja tarumaiset elementit kuljettavat mukanaan syvälle tunteista ja kontrasteista tiheään metsään. Kun kappaleen elektroninen äänimaailma saa raamikseen perinteisistä prinsessasaduista jollain lailla muistuttavat kuvat, heijastaa kokonaisuus jännittävällä tavalla arkkityyppisen kietoutumista tuoreuttaan versovaan uuteen.