Viikon Klassikoissa annetaan estradi tarinankertojille, kun Atomirotta, Paleface ja Ritarikunta ottavat lavan haltuun tarinoilla auringosta sekä ongelmista yhteiskunnan ja mielen sisällä.

 

 

PALEFACE: HELSINKI – SHANGRI-LA

 

Syksyllä tulee tasan kymmenen vuotta täyteen siitä, kun Palefacen ensimmäinen suomenkielinen studioalbumi Helsinki – Shangri-La julkaistiin. Mikään ummikko artisti ei toki tässä vaiheessa ollut, sillä kymmenen vuotta musiikkiuraa sekä kolme englanniksi räpättyä levyä oli jo takana, mutta käännekohta tämä neljäs albumi kuitenkin oli siinä mielessä, että vaikka kieli vaihtui, nousi levy Suomen virallisen listan tokalle sijalle, myi kultaa alle kuukaudessa, sekä voitti useamman Emma-palkinnon.

 

Levyn nimikkobiisi sekä samalla avausbiisi vakiinnutti klassikkoasemansa kenties suoraan julkaisunsa jälkeen, sillä on vaikea keksiä toista yhtä viiltävästi, osuvasti ja ytimekkäästi epäkohtiin ja poliittisiin vääryyksiin pureutuvaa kappaletta kuin Helsinki – Shangri-La. Alle kolmessa minuutissa Paleface ehtii luetella mikä kaikki niin sanotussa systeemissämme kusee: rasistit, kaksinaamaiset viranomaiset, turha julkkiskulttuuri, tekopyhät poliitikot ja teeskentelyyn pohjautuva luokkayhteiskunta saavat kaikki kuulla kunniansa.

 

Kitaravetoinen kappale on muodoltaan varsin leppoisa, eikä sen musiikkivideokaan vaadi muuta kuin Palefacen itsensä laulamassa ja soittamassa sellaisella tunteella, että intohimo aihepiiriä kohtaan paistaa kilsojen päähän. Painavasta sanomasta huolimatta biisissä on ihmeellistä ilmavuutta. Vaikka melodisen ja näennäisen huolettoman laulun voi nähdä sarkastisena kontrastina kappaleen synkille aihepiireille, on Helsinki – Shangri-La surkuttelevan sijaan liikkelle potkiva, suorastaan tulinen biisi. Eikä mikään voivottelemalla paranekaan – muutoksen energia on se, mikä laittaa asiat kuohumaan.

 

 

ATOMIROTTA – AURINKOON

 

Siinä missä Paleface kertoo tarinansa painavin tosiasioin, lähtee Atomirotta aivan päinvastaisille laitumille sukeltaen lähes elokuvamaiseen fantasiaan, jossa intohimoinen rakkaus on kantava voima ja unelma pakenemisesta tarvittava polttoaine. Vaikka Aurinkoon ei ole poliittinen kannanotto, on siinä jotakin hyvin perustavanlaatuista vastavirtamentaliteettia.

 

Koska ympäröivä yhteiskunta ei istu omiin käsityksiin siitä, miten maailman pitäisi maata, ei muuta kuin otetaas hatkat: “Nyt mun mittarin punaselle saa tää pikkutarkkojen sääntöjen maa / Hei meneeks oikeesti missään kukaan sataprossasesti kirjan mukaan / Mä en hiffaa tätä lakii, mua rokotetaan jatkuvasti menneisyyden takii”.

 

Aurinkoon oli kolmihenkisen yhtyeen ensimmäinen singlejulkaisu, joka räjäyttikin heti kesäkuussa 2014 ilmestyessään potin. Biisissä on jotain niin ilahduttavaa ja syvälle ytimiin iskeytyvää energiaa, että se pistää hymyilemään vielä näin kuusikin vuotta julkaisunsa jälkeen. Samalla tavalla kuin Notkean Rotan seikkailut ovat päättömän mielikuvituksellisia hurjasteluja tarunomaisessa maailmassa, ei Atomirotta jää tarinan punomisessa ollenkaan jälkeen, vaikka hahmot ovatkin aavistuksen realistisempia.

 

Aurinkoon huokuu vibaa, jossa huristellaan avoautossa paahtavan auringon alla loputonta maantietä pitkin kohti onnellista ikuisuutta. Vaikka viihdyttävä musiikkivideo keskittyy valoisaan Helsinkiin, avaa kappale oven kohti rajatonta maailmaa. Siteet on katkottu, honey-bunny napattu viereen ja rahaongelmat ratkottu (sillä aina voi ryöstää pankin). Romanttinen seikkailu on valmiina seikkailtavaksi – eipä paljoa murheet paina, kun tähän todellisuuteen pääsee uppoutumaan.

 

 

RITARIKUNTA – MÄ EN JAKSA

 

Siinä missä pari edellistä biisiä keskittyvät ulkoiseen maailmaan, pohjautuu tämä Ritarikunnan klassikkokappale täysin mielensisäisiin todellisuuksiin. Mä en jaksa kertoo nimensä mukaisesti siitä, kun voimat todella ovat täysin lopussa, kun mikään ei kiinnosta eikä minkäänlaista helpotusta kajasta edes kaukaisessa horisontissa. Saattaa kuulostaa masentavalta, mutta on tuttua sen verran suurelle osalle suomalaisista jossakin vaiheessa elämää, että näin vertaistuellisia kappaleita ei voi olla liikaa.

 

Mä en jaksa löytyy turkulaisen yhtyeen esikoisalbumilta Saranat avaavat sanat, joka ilmestyi kesäkuussa 2001. Pari vuotta myöhemmin kappale päätyi myös Warner Musicin julkaisemalle Suomihiphoppia vol. 1 -kokoelmalle yhdessä muun muassa Kapasiteettiyksikön, Ezkimon ja Pikku G:n kanssa. Vaikka mielen väsymyksestä kertovan kappaleen julkaisusta on pian 20 vuotta, ei sen sanoma ole vanhentunut mihinkään: “En mä tiedä miks, mut tältä vaan nyt tuntuu / Mä en jaksa tänään yhtään mitään enkä ketään / Ihan turha koittaa mun olotilaan puuttuu”. Onnekas on hän, joka ei kyseisiä olotiloja koskaan elämässään ole kokenut.

 

Kuten Atomirotan muutamaa astetta toiveikkaammassa kappaleessa, myös Ritarikunnan biisissä haaveillaan pois pääsemisestä, pakenemisesta, kauas muualle matkustamisesta. Mutta siinä missä Atomirotta ei anna minkään estää itseään, on Mä en jaksa kuitenkin aavistuksen realistisempi: “Mä tiedän et ruoho on vihreempää just siellä missä on lamput ja kastelulaitteet kunnos / Ja oikee puutarhuri joo / Mut se ei paljo lohduta tai tainnuta mun kaipuuta pois tästä kaikest”. Sillä niinhän se on, että päänsisäinen todellisuus seuraa mukana, vaikka matkustaisi kymmenen kertaa maailman ympäri.

 

Vaikka kappaleen aihepiiri on sananmukaisesti masennus, ei biisi itsessään ole masentava ollenkaan. On syynä sitten tämä suomalainen melankolinen mielenmaisema, tai Ritarikunnan ilahduttavan taitava riimittely, tuntuu biisi enemmän lohdulliselta ja lämpimältä kuin surulliselta tai ahdistavalta. Kenties se on todiste siitä, että asioita ei kannata jättää sisälle muhimaan. Puhuttuina ja esillä ollessaan ne menettävät voimansa ja muuttuvat hallittavammiksi: “Mä kirjotan sen esiin mikä sydäntä painaa”.