Detroitin legenda Royce 5’9 julkaisi äskettäin uuden The Allegory -albuminsa, jolla hän vastaa räppäämisen lisäksi yllättäen myös tuotantopuolesta, nimittäin levyn kaikki biitit ovat ensimmäistä kertaa miehen itsensä käsialaa. Kaveri kävi pari päivää sitten myös radiossa tekemässä tuhoisaa jälkeä L.A. Leakers -freestylellään.

Royce on itselleni sellainen artisti, jota oon pitänyt jo vuosia taidoiltaan yhtenä kaikkien aikojen parhaista räppäreistä. Siksi onkin piirun verran erikoista, että en ole jostain syystä silti tähän päivään mennessä kuunnellut yhtäkään hänen aiempaa soololevyään kokonaan läpi. Nyt oli siis niin sanotusti jo korkea aikakin, eikä muuten harmita yhtään!

Vaikka Roycen soolomusa onkin mulle suorastaan hävettävän vierasta, oon kuitenkin seurannut herran uraa jo pitkään ja mies on vakuuttanut mut lukuisia kertoja muun muassa feattiverseillään, freestyleillään sekä tottakai Bad Meets Evil -ja Slaughterhouse -seteillään. Siksi olinkin intoa täynnä, kun eilen laitettiin levy ensimmäistä kertaa kuunteluun erään kollegani kanssa valmistautuessamme illan keikkaan.

Mainittakoon heti alkuun, että mikään helposti pureskeltava teos The Allegory ei missään nimessä ole. Jo albumin introraita on nimittäin yli neljäminuuttinen, lähes spoken wordia muistuttava pläjäys, johon on mahdutettu asiaa ja paljon. Kun raidan lopetuslaini oli vielä jokin Platonin luolavertaus-läppä, oli viimeistään selvää, että nyt on tultu droppaamaan tiedettä, eikä pelleilemään.

Kokonaisuudesta ei ainakaan vähemmän hengästyttävää tee sekään seikka, että albumi pitää sisällään peräti 22 raitaa, joista tosin osa on skittejä, mutta kuitenkin. Sanoitustensa puolesta albumi tarjoilee artistin tuoreemmista julkaisuista jo tutuksi käynyttä tiedostavampaa Roycea ja kantaa otetaankin sellaisella vimmalla, että mopo lähtee välillä keulimaankin ja mies onkin aiheuttanut jo närkästystä esimerkiksi rokotevastaisilla läpillään.

Omasta mielestänihän kantaaottavuus on yksittäisistä yliampumisistakin huolimatta ennen kaikkea virkistävää, mutta tiedostan sen samalla karkottavan kevyempiin sanoituksiin tottuneet kuulijat, vaikka itse räppiskilli olisi kuinka korkealla levelillä. Räppien puolesta rima onkin asetettu niin ylös, että levyn laiskimpinakin hetkinä oli pakko vain todeta, että ovathan nämä Roycen verseet yksinkertaisesti räppiä kauneimmillaan ja jokanen värssy pitäisi kuunnella vielä monesti, jotta jokainen läppä aukenisi.

Tuotantopuoli ansaitsee myös kunniamaininnan, eikä plattaa kuunnellessa uskoisi, että Royce on vasta tuoreeltaan astunut tuottajan saappaisiin. Kokonaisuus on selvästi huolellisesti mietitty ja biitit ovat aidosti omaperäisiä, mutta niskaa keinuttelevia. Muutama todellinenkin helmi mahtuu joukkoon.

Kaiken kaikkiaan samat syyt, jotka tekevät levystä omasta mielestäni kiinnostavan, saattavat hyvinkin olla juuri samoja syitä, joiden takia Royce ei ole vieläkään lyönyt kunnolla valtavirrassa läpi, vaikka taidosta sen ei pitäisi ainakaan kiinni olla. Myönnän nimittäin itsekin, että albumia oli kokeneempanakin räpin kuuntelijana lievästi vaikeaa lähestyä ja asiaa olisi voinut helpottaa, jos mukana olisi ollut edes yksi sellainen selkeä hittibiisi, jolla saisi kosiskeltua myös massoja levyn äärelle. Sanoisin silti, että jokaisen räppipään pitäisi kuulla The Allegory jo siitä syystä, että Roycen setit ovat mitä parhain esimerkki siitä, mitä räppäämisen jalo taito voi -ja mitä sen parhaimmillaan pitäisikin olla.