Valittuani tämänkertaisen artikkelin aiheen muistui mieleeni katkelma nuoren miehen riimeistä, jotka kuulin turkulaisen perhekuntoutuskeskuksen työpajassa: “Jengil älypuhelimet, ei paljoo kiinnosta kirjat”. Itsessään aika mainio heitto, joka saa setämiehen yhtä aikaa pudistamaan päätään ja naurahtamaan. Räppiuhoa. Otan kuitenkin riskin ja esittelen mystisen ja muinaisen esineen, jossa on kovat kannet ja monta sataa sivua täynnä tekstiä. Behold; KIRJA.

On vaikeaa määritellä tarkkaa ajankohtaa hetkelle, jona hip hop -kulttuuri sai allekirjoittaneen lopullisesti otteeseensa. Tapahtuiko se vuosituhannen vaihteessa, kun nurkkiin alkoi kasautua ryppyisiä A4 -arkkeja, laskujen kuoria ja vanhoja kärsineitä kouluvihkoja täynnä innostuneita, mutta naiiveja rimmailuyrityksiä? Vai tapahtuiko se muutamaa vuotta aiemmin tutustuessa samoilla kulmilla asuvaan kaveriin, joka sketsasi taukoamatta etsien aina parempia ja säväyttävämpiä väriyhdistelmiä ja muotoja, jotka sitten ilmestyivät öisin kaupungin seiniin? Syttyikö kipinä kuitenkin jo vielä aikaisemmin Raptorin, Mc Nikke T:n ja muiden vastaavien kotimaisten aktien myötävaikutuksesta? Vai jopa jo 80 -luvun puolella satunnaisten musiikkivideoiden osuttua silmiin Sky Channelilta?

Yksi vahvimmista muistoista kietoutuu Snoop Doggy Dogin “Doggystyle”-albumin ympärille. Yläasteaikainen koulukaverini äänitti sen antamalleni c-kasetille ja se pyöri mankassa niin ahkerasti, että nauha lopulta katkesi. Kyseinen kasetti on siinäkin mielessä hauska murunen suomalaista hip hop -historiaa, että vanha ystäväni Tuukka Rihkola aka Leijonamieli (FLG, Putkimiehet ) muistutti oman räppifanituksen lähteneen siitä, kun hän vuorostaan kopioi sen minulta omalle kasetilleen. Tuo kyseinen aika on pysynyt kirkkaasti mielessä, vaikka muistoja tuntuu 40 ikävuotta lähestyessä katoavan päästä, kuin maastopyöriä Lidlin edestä. Hip hop oli koko ajan mukana kasvaessa: tukahdutettua vihaa sisällään kantavasta teini-iästä hiukan vähemmän vihaiseen aikuisuuteen ja niin edelleen keski-ikään, jossa ihminen ei jaksa olla enää vihainen oikein mistään. Knock knock.

Mitä tulee keski-ikään, eräs vanha rakas harrastus on ottamassa paikkaansa takaisin omasta elämästä, nimittäin kirjojen lukeminen. Kun työskentelee päivittäin useita tunteja tietokoneella seuraten vuorotellen ProToolsin edit -ja mix-ikkunoita, alkaa ruudun tuijottaminen iltaisin tuntua siltä, kuin työntäisi voimavirtakaapelin suuhunsa. Blue light, fuck good night. Toki hyvä ja kiinnostava kirjakin voi pitää valveilla, mutta on se silti lempeämpi ilta-aktiviteetti verratessa someihin, keskustelupalstoihin tai elokuvia ja sarjoja tarjoaviin suoratoistopalveluihin.

Yksi teos, jonka jokaisen hip hop -diggarin tulisi ainakin kerran elämässään lukea ja jonka pariin palasin itse neljättä kertaa, on Jeff Changin kirjoittama Can’t Stop Won’t Stop (2005).

Chang on amerikkalainen journalisti ja tunnettu kriitikko, jonka artikkeleita on julkaistu mm. the Bombissa, San Francisco Chroniclessa ja Vibessa. Mies on myös Quannum Projectsia edeltäneen SoleSides -levymerkin (DJ Shadow, Blackalicious) perustajajäsen.

Can’t Stop Won’t Stop palkittiin American Book Award– ja Asian American Literary Award -sarjoissa ja Time Magazinen arvostelussa kirjaa kuvailtiin seuraavasti: “Changin teos on kuin funky bootleg, B-puolen remix Amerikan historiasta, pakkomielteisen taustaselvitystyön ja kauniin kirjoittamisen tulos.” The Rolling Stone -lehti taas kuvaili kirjaa sanoilla: “…ei enempää eikä vähempää, kuin hienoin olemassaoleva hip hop -historiikki”.

Can’t Stop Won’t Stop on todella perinpohjainen teos. Se lähtee liikkeelle 60-luvun Jamaican soundsystem -perinteistä, tarkastelee ennennäkemättömän undergroundliikkeen syntyä Bronxissa ja seuraa marginaalimusiikin muovautumista valtavirtaviihteeksi ja musiikkiteollisuuden parhaimmaksi rahantekokoneeksi.

572 -sivuinen kirja on jaettu neljään eri pääosioon, ts. kehään.

Ensimmäinen kehä, Babylon palaa 1968-1977, käsittelee niin Jamaican Roots-sukupolvea ja suurinta käännekohtaa sikäläisessä kulttuurissa, kuin myös New Yorkin epäonnistunutta kaavoituspolitiikkaa, joka loi olosuhteet uuden vastavirtakulttuurin synnylle. Se kertoo myös Dj Kool Herc:n tarinan, miehen, jonka tunnustetaan tuoneen soundsystem kulttuurin Jamaicalta Yhdysvaltoihin.

Toinen kehä, Planet Rock 1975-1986, tarkastelee jengikulttuuria New Yorkin lähiöissä, sekä afroamerikkalaista tietoisuutta vaalivan Zulu Nation –organisaation syntyä ja sen ehkä legendaarisimman jäsenen Afrika Bambaataan tarinaa.

Kolmas kehä, The Message 1984-1992, keskittyy osaltaan ilmiöön, joka itsessään tapahtui Yhdysvaltojen ulkopulella, mutta jolla oli suuri vaikutus myös hip hop -kulttuuriin; apartheidia. Myös Public Enemy saa ansaitsemansa osan historiasta.

Neljäs kehä, Paljon pelissä 1992-2001, matkustaa länsirannikolle ja tarjoaa lukijalle selkeän kuvan ilmapiiristä, joka loi gangstaräpin; tummaihoiseen väestöön kohdistuva systemaattinen poliisiväkivalta sai näkyvimmän esimerkkinsä Rodney Kingin tapauksesta, jossa neljä valkoista poliisia pahoinpiteli tummaihoisen moottoripyöräilijän selviten tuomiotta oikeudesta. Kyseinen tapaus laukaisi kuuluisat Wattsin mellakat, jotka rikkoivat kaiken muun lisäksi jo väliaikaisesti saavutetun jengien välisen aselevon.

Kuten jo sanottua, Can’t Stop Won’t Stop on mielipuolisen yksityiskohtainen ja laaja teos.

Kaikkea ei varmasti sisäistä yhdellä lukukerralla ja kulttuurin ulkopuolisesta ihmisestä kirja voi tuntua turhan pedantilta ja sitä kautta pitkästyttävältä. Mutta ihmiselle, jonka elämässä ainakin yksi kulttuurin neljästä elementistä on mukana, on tämä se Iso Kirja. Pelkästään jo tiiliskiven nimi kiteyttää hienosti jotain hip hopista; enpä olisi teini-ikäisenä uskonut metsästäväni vielä neljänkympin nurkilla sitä parasta samplea, snaresoundia, tai riimiparia.