Eminem yllätti taas musamaailman tiputtamalla aivan puskista pihalle uuden kokopitkän Music to Be Murdered By -albuminsa. Täysin uusi temppu ei kyseessä silti ollut, nimittäin samaa ja ilmeisen hyväksi havaittua taktiikkaa käytettiin myös edellisen Kamikaze -levyn kohdalla. Tälläkään kertaa ei turhia etukäteen markkinointeja selvästi tarvittu, sillä levy ehti heti ilmestymisensä jälkeen nousta kiivaan keskustelun kohteeksi niin kotimaassaan, kuin Suomessakin. Otin rennon asennon ja kuuntelin järkälemäisen teoksen ajatuksella läpi alusta loppuun.

Levyä läpi kuunnellessani mietin, että eipä mulla paskempi duuni ole, kun “joutuu” Eminemiä työn puolesta kuuntelemaan. Tajusin kuitenkin nopeasti, että aiheesta kirjoittaminen onkin sitten hieman haastavampi homma. Eminem on nimittäin artisti, johon ihmiset suhtautuvat niin fanaattisesti, että jo pelkästään herran albumista kirjoitettu arvio herättänee vahvoja tunteita jengissä, itse levystä sitten puhumattakaan. On niin sanottuja staneja, jotka tuntuvat olevan kykenemättömiä minkäänlaiseen kriittiseen kelailuun, kun kyseessä on heidän rap-jumalansa Em. Sitten on sitä possea, jotka ovat jo ennen kuuntelua päättäneet, etteivät sitten varmasti aio tykätä tästä. Kumpaisenkin edellämainitun leirin huomio tuntuu siis valitettavasti keskittyvän kaikkeen muuhun kuin itse musiikkiin.

Minä taas edustan sitä sakkia, joka on aloittanut Eminemin kuuntelun nuoruudessani just siinä iässä, jolloin uudet jutut kolisevat kunnolla, kun ne kolisevat. Vanhoihin biiseihin muodostuu niin vahva nostalgiaside, että kaikki uusi matsku tuomitaan herkästi aiempaa huonommaksi, koska se ei enää millään kykene saamaan samoja reaktioita aikaan, kuin kultaisina nuoruusvuosina. Sitten aletaan jo huutelemaan, että Em ei ole enää entisessä terässään ja jälleen itse musiikin sisältö jää toisarvoiseksi.

Itse albumihan on todellisuudessa helvetin hyvä ja mukana on monta kuunneltavaa biisiä. Jos lähdetään ihan puhtaasti räppitaidoista liikkeelle, niin ovathan ne nyt vertaansa vailla ja sanoisin jopa, että herra Mathers räppää paremmin kuin koskaan. Edellinen saattaa jäädä monilta salakavalasti kuitenkin hoksaamatta, sillä rima on miehen puolesta asetettu aiemmin jo niin korkealle, että sitä huomaa suunnilleen pettyvänsä, jollei kaikilla biiseillä laitetakaan teknisen räpin rajoja aivan uusiksi. Joka tapauksessa jokainen Eminemin oma verse levyllä on silkkaa priimaa riimi- ja flowkaavoineen sekä nerokkaine kaksoismerkityksineen. Platalla onkin toistoarvoa jo ihan siitäkin syystä, että iskulinjoja vilisee sellaisella vauhdilla, ettei kaikkia niitä saa millään auki ensimmäisillä kuuntelukerroilla.

Levyn osaltaan parasta antia itselleni edustavatkin ne biisit, joissa ei ole mitään kummoisempaa aihetta, vaan joissa keskitytään Slim Shady-tyyliin siihen sairaan läpän heittoon, jossa mikään ei ole pyhää. Näistä mainittakoon mm. Godzilla ja Little Engine. Osittain samoista syistä mua ilahdutti tälläkin hetkellä muuten päässäni soiva Stepdad, joka toi mieleeni etäisesti Relapse -albumin, joka kyseenalaisesta maineestaan huolimatta on omia suosikkilevyjäni Eminemiltä.

Mahtava homma on myös Royce da 5`9″:n vahva läsnäolo levyllä, nimittäin siinä on yksi harvoista räppäreistä, joka yltää lähes aina ihan Emin tasolle omissa suorituksissaan. Aikamoinen kliimaksi kaltaiselleni skillipainotteisen räpin ihailijalle olikin I Will, jolla Roycen lisäksi mukana ovat KXNG Crooked ja Joell Ortiz. Ehdoton suosikkini levyltä taitaa kuitenkin olla videobiisi Darkness, joka onkin nerokkaasti toteutetussa tarinankerronnassaan sellainen mestariteos, että siitä pitäisi kirjottaa ihan oma artikkelinsa.

Levyn ainoita kompastuskiviä omaan makuuni olivat muutamat yksittäiset huukit sekä biitit. Monet kollegani ovat itseasiassa aiemminkin mananneet, että Emillä on yksi geimin paskimpia biittikorvia. Mulle ei uponnut myöskään oikeastaan mikään levyn ns. rakkausbiiseistä, mutten dissaamaankaan ala, sillä uskoisin niilläkin olevan oma kuulijakuntansa.

Loppujen lopuksi kyseessä on pääosin erittäin douppi kokonaisuus. Jotenkin mua väkisin huvittaakin sellaiset lukemani arvostelut, joissa levy on lytätty maanrakoon shokeraavien sanoitusten takia ja eräässä arvostelussa tehtiin jopa huono asia siitä, miten taitavalla tasolla ulosanti parhaimmillaan on. Tuollaisia juttuja lukiessa tulee väkisinkin fiilis, että miksi arvostella räppilevyjä, jos ei ymmärrä genrestä tuon taivaallista.

Koska suurin osa teistä on varmaan ehtinyt jo tsekata albumia läpi vähintään mielenkiinnosta, niin en sano, että menkää nyt edes kuuntelemaan sitä. Sen sijaan suosittelen tutustumaan levyyn uudemman kerran kaikessa rauhassa, sillä tälläisen teoksen sulattelu vaatii aikaa. Mikä tärkeintä, vaikka kyseessä on sellaisen kokoluokan artisti kuin Eminem, josta kaikilla on omat ennakkoluulonsa ja josta kaikki haluavat olla jotain mieltä, niin yritetään suhtautua musiikkiin musiikkina ja arvostella sitä myös sillä perusteella.

 

 

 

 

Ei enää artikkeleita