Eräs ehdottomasti vuoden puhutuimmista jenkkijulkaisuista näki päivänvalon eilen, kun Joyner Lucas pamautti pihalle kauan odotetun ensimmäisen albuminsa. Näin ollen tein, kuten kaikki muutkin intohimoiset räpin seuraajat ja pistin tuon ADHD -nimeä kantavan teoksen oitis kuunteluun.

ADHD ei ensinnäkään ole mikään tavanomainen esikoislevy laisinkaan, nimittäin odotukset sen suhteen ovat olleet melkoisen kovat niin itselläni, kuin hip hop-yhteisölläkin. Muistan kun kuulin Joyneria ekan kerran Tech N9nen Sriracha -kappaleella ja mietin, että huhhuh, kuka tää äijä on, jeesus mitä murhaa! Viimeistään I’m Not Racist -biisin löytäessäni olin jo aivan myyty ja se olikin silloin hienoimpia räppibiisejä, joita olin hetkeen kuullut.

Odotinkin ADHD:n tarjoilevan useamman niinsanotusti ison biisin, kuten ennen albumia videobiisinä julkaistu, niinikään mestarillinen kappale Devil’s Work myös antoi odottaa. Useampia todella hyviä biisejä myös saatiin, vaikka ehkä omaan makuuni ihan sinne I’m Not Racist -biisin levelille ei niissä välttämättä päästäkään. Kenties lähimmäksi sitä päästään Devil’s Workin lisäksi Will -kappaleella, josta on myös tehty varsin tyylikäs musavideo.

Joka tapauksessa Joyner on kiistatta yksi räppimaailman raikkaimmista tuulahduksista tällä hetkellä ja hänen persoonallinen tyylinsä yhdistettynä miehen taitoon on hunajaa korville. Itse pidänkin häntä ikään kuin Nasin ja kumppanien perillisenä, joka liehuttaa edelleen lyyrisyyden lippua korkealla skenessä, jossa myyntilukuja saa helposti aikaan täysin muunlaisilla ominaisuuksilla. Vaikka hänen lyyrinen levelinsä ei omasta mielestäni ihan vielä ehkä suosikkiräppäreideni tasolla olekaan, niin kaverin ulosanti on sen verran pointissa, että se vie hommaa taas jo aivan uudenlaisiin ulottuvuuksiin.

Ammattimainen tuotanto kuuluu albumilla myös vahvasti ja onkin ehdottomasti sen vahvuuksia. Joyner osaa lisäksi ottaa biitit haltuun tavalla, joka saa musan viimeistään kuulostamaan supertähden kamalta. Ilahduttavaa oli kuulla kaverin myös ajoittain äityvän laulamaan asti. Biiteistä löytyi helmiä moniakin, mutta nostettakoon pöytään esimerkiksi Broke and Stupid sekä 10 Bands, jonka on tuottanut itse Timbaland!

Kaiken kaikkiaan albumi on selvästi hyvin loppuun saakka sumplittu, vahva kokonaisuus, jolla on niin paljon hyviä biisejä, että vähemmän työlästä olisikin poimia sieltä esiin ne muutamat zibaleet, jotka eivät kolisseet täysillä. Ainoana miinuksena heittäisin, että ajoittain omaan makuuni räpättiin ehkä liikaa naisista ja rahasta ilman sen syvempiä kulmia. Tunnustan kuitenkin, että tämäkin levy pitäisi kuunnella läpi monta kertaa ennen lopullisen mielipiteen muodostamista. Esikoisalbumiksi ADHD:ta ei nerokkuudessaan ainakaan uskoisi ja jos tämä onkin vasta alkusoittoa, niin voinemme odottaa Joynerilta hirviömäisiä suorituksia mikrofonin varressa jatkossakin.