Rap-musiikin ikonisimpiin yhtyeisiin kuuluva Public Enemy julkaisi albumillisen uutta musiikkia viime perjantaina. What You Gonna Do When The Grid Goes Down -nimeä kantava kokonaisuus haisee ainakin päältä päin klassikolta jo sen pioneereja pursuavan vierailijalistan perusteella. Pakkohan tämä teos oli iskeä soittimeen ja kuunnella oikein ajatuksella läpi.

Tovi sitten istuin kaverin kyydissä pitkällä automatkalla kohti Turkua ja hän oli etukäteen kehottanut mua varaamaan hyvän läjän levyjä mukaan reissumusaksi. Hyllyn perukoilta mukaani oli valikoitunut muun muassa aikanaan isosiskolta perimäni naarmuille asti luukutettu klassikko, Public Enemyn Muse Sick-n-Hour Mess Age ja kelailin etupenkillä istuskellessani, että en edes muistanutkaan, miten perkeleen kova levy kyseessä olikaan!

Tästä johtuen mun oli tarkoitus ottaa levy uudestaan tehosoittoon, kunnes pari päivää sitten tajusin PE:n kuin tilauksesta julkaisseen juuri ihan uuttakin musaa. Olin aiemmin jo kuullutkin sinkkuna julkaistun State Of The Union (STFU) -kappaleen, joka futasi oikeastaan jopa yllättävän kovaa ja nosti samalla tietysti odotuksia myös uuden albumin suhteen.

Muistan tuon levyn ekan sinkun kuullessani tuumanneeni, että ristiriitaista kyllä, mutta vaikka bändin solistit ovat jo kuusikymppisiä ukkoja, niin PE:n lyriikat kuulostavat nykymaailman valossa vain ajankohtaisemmilta ja ajankohtaisemmilta. Upotessani syvemmälle tuoreen albumin syövereihin, huomasin löytäneeni siitä useammankin ikään kuin positiivisen ristiriidan.

Hyvällä tavalla hämmennystä itsessäni herätti nimittäin sekin, että vaikka levy on soundillisesti selvästi vanhempaa koulua kohti kumartava, onnistuu se samalla parhaimmillaan kuulostamaan lähes ajattoman tuoreelta. Säröilevän funkahtavat kitarariffit sekä lähes livekeikkamainen fiilis saivat käteni nousemaan kattoon kuin refleksinä ja pian huomasinkin jo huutelevani täyttä kurkkua huukkien mukana.

Viimeinen havaitsemani niin sanottu hyvänlaatuinen ristiriita piilee siinä, että ensisilmäyksellä uuvuttavan pitkältä näyttävä biisilista jättää albumin päätyttyä silti tunteen, että hei, olisin oikeastaan halunnut kuulla tätä paskaa vielä monta biisiä lisää! Osaltaan tätä selittää toki sekin, että mukana on suhteellisen monta skittiä, joka puolestaan puoltaa taas sitä tosiasiaa, että What You Gonna Do When The Grid Goes Down on todella albumikokonaisuus sanan varsinaisessa merkityksessä.

Jälkeen tokan sekan / Chuck D:n tyyli puski lailla rekan, riimiteltiin muinoin Liisanpuiston biisillä ja kyllähän se Chuck edelleen puskee! Miehen tyylissä sekä äänessä on yhä jotain selittämätöntä voimaa, joka osuu syvälle sydämeen ja hänen kantaaottavien lyriikoidensa terävyyttä tuskin tarvitsee erikseen edes mainita. Pakko silti sanoa, että välillä maestron setitystä kuunnellessa ei tosin ole aivan varma, että mihin sanaan oletettu riimipari osui vai osuiko se mihinkään, mutta toisaalta se myös lisää mielenkiintoa herra Chuckin säkeistöjä kohtaan.

Flavor Flavinkin räppejä oli oikeastaan jopa yllättävän mukavaa kuunnella, mutta se saattaa johtua osittain myös nostalgiasta. Hypejäbänä Flav on silti ehdottomasti mies paikallaan tälläkin albumilla, eikä se kuulostaisi samalta ilman hänen läsnäoloaan. Levyllä vierailee myös iso liuta muitakin hip hop -ikoneita ja kukapa kasariräpin fani nyt ei haluaisi kuulla Public Enemyä, Beastie Boysia ja Run DMC:tä samalla posseraidalla!

Edellämainittujen legendojen lisäksi veteraaniosastoa levyllä reppaavat myös esimerkiksi Nas, Black Thought sekä itse Ice-T nyt muutaman mainitakseni. Erityisen kova juttu itselleni oli kuitenkin PE:n ja Cypress Hillin yhteisbiisi GRID, sillä muistan vielä kirkkaasti, kun ala-asteella frendille ykkösjuttu oli Hill ja meikälle puolestaan Enemy. Täytyykin laittaa frendille oitis koodia, että tsekkaa tää kombo!

Kaikki edellämainitsemani kollaboroinnit toimivat enemmän kuin hyvin ja niin toimii koko lättykin. Ainut träkki, joka ensikuuntelun jälkeen kuulosti omaan makuuni hieman leimiltä, oli Yesterday Man, mutta ehkä sekin aukeaa useamman kuuntelun jälkeen paremmin.

Joissain lukemissani arvosteluissa uutta PE -albumia moitittiin liikaa vanhoja ideoita kierrättäväksi -ja remix-henkiseksi teokseksi, mutta ainakaan itseäni moinen ei häirinnyt. Oikeastaan juuri nyt jos koskaan tarvitaan Fight The Powerin kaltaisia kappaleita, olivat ne sitten uusia tai remixejä ja toivonkin, että tästä suunnasta ottavat myös nuoremmat ämceet mallia.