Kesä on täällä ja niin on myös Plutonium 74 -yhtyeen uusi albumi, jota aionkin luukuttaa läpi kesän niin maassa kuin merellä ja pääni pilvissä. Matkalla perille -niminen levykokonaisuus nimittäin kuljettaa kuulijan totisesti tripeille ja iskee tajuntaan tavalla, jota on vaikea kuvailla.

Vaikka tämä onkin albumiarvostelu, ei mielipiteeni sinänsä ole objektiivinen, sillä olen fanittanut Plutskuja jo pikkupojasta lähtien, enkä jaksa innostustani peitelläkään. En ole varmaan ainoa, joka pitää jo orkesterin molempia aiempia albumeita klassikoina ja tämän vuoksi tunnustan, että sorruin tavallaan pitämään albumia jo “kuulematta kovana”.

Yritin kuitenkin ottaa herra levyarvostelijan kriittisen korvan kaveriksi lättyyn tutustuessani ja koettaa suhtautua siihen ilman erityisiä ennakkoluuloja -tai odotuksia mihinkään suuntaan. Tästä huolimatta uusi albumi onnistuu kuin onnistuukin olemaan sillä samalla ja osittain myös selittämättömällä tavalla nerokasta, kuin Plutoniumin tähänastinenkin tuotanto. Matkalla perille -levystä pitäisikin kirjoittaa ennemminkin vaikka gradu, kuin pelkkä levyarvio.

Pitkään odotettu- sekä haudutettu uusi albumi sisältää myös jonkinlaista greatest hits -fiilistä, sillä mukana on uusien träkkien lisäksi uudelleen levytettyjä versioita aiemmin sinkkuina julkaistuista biiseistä, jotka toimivat mielestäni jopa alkuperäisiä paremmin. Osaan biiseistä taas olin ehtinyt ihastua jo kuultuani niitä keikoilla joitain vuosia sitten ja onhan tämä nyt nättiä päästä niitä viimein levytetyssä muodossa naatiskelemaan. Siistiä myös, että sellainen harvinaisempikin helmi, kuin Kahden tähden cowboytarina on päässyt albumille messiin uudelleen versioidussa muodossa, kyseessä siis Plutsku-laulaja Ylermi Rajamaan takavuosien progiksen Osakeyhtyeen aikanaan levyttämä laulu.

Kuten fanit tietävät, voi Plutonium 74:n musa olla melkoisen vaikeasti määriteltävää, joka onkin tärkeä osa koko konseptin kiinnostavuutta. Ilman mitään tunnistettavia tekijöitä ja eri palasia yhteen liimaavia elementtejä jäljelle kuitenkin todennäköisesti jäisi vain sekalainen soppa säveliä, johon Matkalla perille ei missään nimessä sorru, sillä kokonaisuus on lennokkuudestaan huolimatta harkittu sekä syvällinen ja sen kappaleet sisältävät niin sanoituksellisia, kuin melodisiakin viittauksia toinen toisiinsa.

Kun haastattelin yhtyettä viime vuonna ja kysyin, miksi lyriikoissanne esiintyy niin paljon mereneläviä, huomautti solisti Ylermi, että “kyllä me lauletaan linnuistakin”. Nämä teemat kuuluvat komeasti tälläkin albumilla aina lintuääniefektejä myöten. Nyt minua huvittaakin, että kuvailin sattumoisin aiemmassa kappaleessa plattaa nimenomaan sanoin syvällinen ja lennokas.

Levyllä lauletaan tottakai paljon muustakin kuin kaloista tai linnuista ja pisteeni paukkuvatkin jälleen sanoituksille, jotka onnistuvat absurdiudessaan ja kujeilevuudessaan saamaan kylmiä väreitä aikaan niinäkin hetkinä, kun mulla ei ole harmainta aavistustakaan, mistä biisillä edes sjungaillaan. Myös sävellykset lähtevät jälleen hyvällä tavalla ihan lapasesta ja lisäksi olen aina ihaillut bändin rumpalin Aito Pystysen rumputyöskentelyä, puhumattakaan Muukalaisten tuotantoskilleistä, jotka ovat mielestäni yhä omaperäisyydessään täysin omaa luokkaansa.

Suosikkibiisiäni levyltä on melkoisen mahdotonta valita, sillä vahvan kokonaisuuden lisäksi kaikki biisit ovat yksittäinkin kuunneltuina aikamoisia taideteoksia. Kenties Jäähai on silti sellainen kappale, joka potkii eeppisine huippukohtineen itselleni lopulta kaikkein eniten, jos yksi olisi ihan pakko valita ylitse muiden.

Koska olemme paljolti räppiin -ja muuhun rytmimusaan keskittynyt media, niin mainittakoon, että Matkalla perille sisältää ajoittain myös rap- sekä reggae-vivahteita ja paikoittain suhteellisen sikkejäkin flouailuja sekä sanaleikkejä. Uusia genrejä vierastavia, – vannoutuneita räppi -tai reggaepäitä suosittelenkin tsekkaamaan levyltä ainakin sellaiset biisit, kuin Grönlannin Raato & Sakka sekä Aleksis Kiven kadulla, joista jälkimmäinen tuo myös etäisesti mieleen muuan vanhan Plutonium-hitin, nimeltä Ruisleipää ja lakipykäliä.

Helpommin pureskeltavan musan ystävien iloksi puolestaan mukana on popahtaviakin hetkiä, jotka taustalauluineen ja sävellyksineen muistuttavat välillä jopa Leevi and the Leavingsiä. Vaikka levyn nimi onkin Matkalla perille, niin musiikillisesti se edustaa mielestäni kypsintä Plutoniumia tähän asti ja on niin inspiroivaa settiä, että vaikka olen itse räppäri, tekisi mieleni nyt napata kitara mukaani ja lähteä säveltämään lauluja jonnekin, missä auringo paistaa ja lokit nauravat.